Introverttien manifesti

Täyden elämän salaisuus on hakeutua oikeanlaiseen valoon. Joillekin se on Broadwayn parrasvalo, toisille taas kirjoituspöydän lukulamppu.” (s.311)

Törmäsin Susan Cainin Hiljaiset – introverttien manifesti -teokseen ensin muutamissa kirja-aiheisissa blogeissa. Se vaikutti niin mielenkiintoiselta, että varasin sen saman tien kirjastosta ja luinkin sitten parissa päivässä. Monen muun kirjasta bloganneen ihmisen tavoin minäkin tunnustaudun vahvasti introvertiksi ja koin, että kirja oli suunnattu juuri minulle. Kirja jollain tavalla antoi meille introverteille luvan olla sellaisia kuin olemme. Viimeisten sivujen jälkeen jäi sellainen olo, että ei introverttius olekaan mikään ongelma, vaan ennemminkin ominaisuus, luonteenpiirre. Siinä missä ekstroverttiuskin. Eikä kenenkään pitäisi pakottaa kaikkia olemaan äärimmäisen ekstrovertteja.

Todennäköisesti yleisin – ja vahingollisin – väärinkäsitys persoonallisuustyypeistä on se, että introvertit ovat epäsosiaalisia ja ekstrovertit sosiaalisia. Mutta kuten olemme nähneet, kumpikaan käsitys ei ole oikea: introvertit ja ekstrovertit ovat eri tavalla sosiaalisia.” (s. 265)

Tämä oivallus on tärkeä. Minäkin kärjistin ennen asiat juuri tuolla tavalla: introvertti on yhtä kuin epäsosiaalinen ja toisinpäin. Siksi ilahduinkin siitä, miten Cain erilaisten esimerkkien kautta suorastaan kuvailee minun tapaani toimia eri tilanteissa ja toteaa, ettei siinä ole itse asiassa mitään vikaa.

Ekstroverttien voi olla vaikeaa ymmärtää, miten elintärkeää introverteille on saada palautua kiireisen päivän päätteeksi. Jokainen ymmärtää univajeesta kärsivää kumppania, joka töistä palatessaan on liian väsynyt puhumaan, mutta sitä on vaikeampi käsittää että liiallinen sosiaalinen stimulaatio voi olla aivan yhtä uuvuttavaa.” (s.267)

Olen työssäni joka hetki – joka ikisen minuutin – tekemisissä ihmisten kanssa. Sosiaalinen vuorovaikutus on jatkuvaa. Pääasiassa lasten kanssa, ja sen ajan kun he esimerkiksi nukkuvat, olen vuorovaikutuksessa työkavereiden kanssa joko kahvitauolla tai kokouksissa. Ehkä tämä selittääkin sen, miksi olen työpäivän jälkeen melko poikki. Toki työ on fyysisestikin raskasta etenkin pienten ryhmässä, ja samalla olet vastuussa monen pienen ihmisen hyvinvoinnista, mutta oman lisänsä minulle itselleni tuo tuo ”liiallinen sosiaalinen stimulaatio”. Cain toteaa useaan otteeseen kirjan loppupuolella, että introverttien tulisi järjestää asiansa (työnsä, vapaa-aikansa) niin, että sosiaalista stimulaatiota ei ole aivan liikaa. Hän kertoo esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat vaihtaneet työpaikkaa tai alaa tämän vuoksi. Ehkä omalla kohdallani pidän kuitenkin työstäni niin paljon ja koen saavani siitä paljon, että voin sen vuoksi ”kestää” työpäivän pituisen sosiaalisuuden. Tämän vuoksi en kuitenkaan voisi kuvitella lähteväni esimerkiksi joka ilta viettämään iltaa kavereiden kanssa – en yksinkertaisesti jaksa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö koskaan voisi lähteä tai että lähteminen olisi jotenkin vastenmielistä.

Koulu voi olla erittäin luonnoton ympäristö, erityisesti sellaisen introvertin lapsen näkökulmasta, joka rakastaa lukea, työskennellä tiiviisti hänelle tärkeiden tehtävien parissa ja viettää aikaa yhden tai kahden ystävän kanssa kerrallaan. Aamuisin koulubussien ovet aukeavat ja ulos purkautuu meluisa, tuuppiva massa. Oppitunteja hallitsevat ryhmäkeskustelut, joiden aikana opettaja yllyttää lasta osallistumaan keskusteluun.” (s. 297)

Myös opettajien kannattaisi lukea tämä kirja. Meilläkin varhaiskasvatuksen puolella OKL:ssä painotettiin jatkuvasti ryhmä- ja tiimityöskentelyn merkitystä ja kehuttiin kuinka koulunkin puolella ollaan jatkuvasti yhteisöllisempiä ja yhteistoiminnallisempia. On siinä puolensa, mutta unohtuuko tässä trendissä sellaiset ihmiset, jotka eivät ”saa suutaan auki” sellaisissa tilanteissa? Jos kouluoppiminen on pelkkää yhteistyötä, miten pärjäävät ne lapset, jotka ajattelevat ennen kuin puhuvat, kun joka ryhmässä on kuitenkin niitä, jotka puhuvat enemmän luonnostaan? Olen itse ollut aina sellainen, joka on ollut hyvin hiljaa silloin, kun ollaan esimerkiksi tehty ryhmätöitä. Olen ollut ajatuksissani aktiivinen, en siis mitenkään tahallisesti jättäytynyt ulkopuolelle. Puhumisen ja osallistumisen ovat hoitaneet sitten muut. Luultavasti tämä on opettajien silmissä näyttänyt lähinnä ujoudelta ja ehkä jopa siltä, että en ole tiennyt aiheesta mitään tai halunnut osallistua. Ehkä siksi mieleeni on jäänyt yksi poikkeus, joka tapahtui joskus lukion ihan alussa. Historianopettaja, joka opetti minulle ko. ainetta jo yläasteella samassa koulussa, puhui luokalle jotain tuntiaktiivisuudesta. Hän mainitsi minut esimerkkinä siitä, että hyvään numeroon ei edellytetä jatkuvaa äänessäoloa, vaan kukin toimii luonteensa mukaan – minä olin kuulemma selvästi hyvin aktiivinen, vaikka en jatkuvasti viitannutkaan tai osallistunut muuten keskusteluun. Toivoisin, että näin ajattelevia opettajia olisi enemmänkin. Enkä tarkoita missään nimessä, etteikö yhteistoiminnallista oppimista tulisi koulussa harjoittaa. Tarkoitan, että toiminnan tulisi olla monipuolista ja ottaa huomioon myös introvertit oppijat.

En voi muuta sanoa kuin että lukekaa tämä kirja! Jos ette koe itseänne introverteiksi, todennäköisesti joku läheisistänne on. Tämä kirja auttaa varmasti ymmärtämään heitä enemmän.

Susan Cain: Hiljaiset – introverttien manifesti (Avain, 2012)
Alkup.: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can´t Stop Talking
Suom. Lea Peuronpuro
ISBN: 978-951-692-910-4
Kirjastoluokka: 36.13/14.4

Kirjasta on kirjoitettu myös esimerkiksi Nenä kirjassa -blogissa, Kirjavinkeissä ja Lukeminen.fi:ssä.

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Introverttien manifesti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s