Selailin vanhoja päiväkirjojani ollessani vanhempieni luona yötä (missä päiväkirjoja säilytän). Pakko myöntää, että jonkinlaista itseironiaa ja itselleen nauramisen taitoa se vaatii, kun lukee jotain kamalimpia ihastumisvuodatuksia tai muita tunteenpurkauksia… Lapsuusajan kirjoitukset ovat kevyempää luettavaa, mutta sitten ala-asteen lopusta eteenpäin alkaa olla aika tuskallista. Sellaista ettei kenellekään kehtaa näyttää. Toisaalta itse muistaa kaikki ne tapahtumat ja kirjoitusajankohdan tunteet ja tavallaan ymmärtää sitä minää, joka asioista kirjoittaa. On jännää huomata, miten on kasvanut. (Kirjoitin päiväkirja-aiheisen blogitekstin vanhaan blogiini.)
Kuvissa ensimmäinen päiväkirjani. Aloitin päiväkirjan pitämisen tokaluokkalaisena, siis noin 8-vuotiaana vuonna 1996. Nyt on laskujeni mukaan menossa kolmastoista päiväkirja, mutta kirjoittaminen on harventunut huomattavasti. On varmasti useampi kuukausi siitä kun viimeksi jotain kirjoitin. Silloinkin sitä perinteistä ”enpä ole aikoihin kirjoittanut, no, viime aikoina minulle on tapahtunut mm. näin” -tekstiä. Jos aktiivisemmin kirjoittaisi, voisi teksti olla vähän syvällisempääkin, mutta kaikki tekstit syntyvät nykyään tietokoneella. En kuitenkaan halua luopua päiväkirjatraditiosta.
Esimerkki alkuaikojen kirjoituksista. Päivän tapahtumat näyttäytyvät jotenkin samanarvoisina, ”luin sarjakuvaa, söin leipää ja pallosalama poltti osan saunarakennusta”, vaikkeivät ne tietenkään sitä olleet. Vai mitä sanotte seuraavasta merkinnästä syyskuulta: ”Mä luin Melukylän lapset kirjan. Musta tuntuu että kohta sataa lunta. Mä odotan ihan HIRVEESTI joulua.” Tämän kirjoituksen aikana kirjoitin sekä kaunolla, tekstauskirjaimilla että isoilla kirjaimilla. Virkkeitä on kuitenkin kokonaista kolme kappaletta.
Tärkeitä merkintöjä löytyy lisää, esimerkiksi vuodelta 1998. Päivän kirjoitus kokonaisuudessaan: ”Mun huoneen sänky siirrettiin pöydän paikalle.” Toisaalta tämä oli kyllä iso juttu, ns. järjestyksen vaihtaminen omassa huoneessa oli hauskaa!
Yläasteella käytin päiväkirjaa näköjään satunnaisesti saksankokeeseen harjoitteluun. Yläasteaikaisia kirjoituksia on kummallista lukea, sillä ne vaihtelevat sisällöiltään ja tyyliltään hyvin paljon. Niistä näkee läpi sen, mitä kirjaa olen lukenut samanaikaisesti. Etenkin, jos olen lukenut Montgomerya tai Alcottia. Melko melodramaattista tekstiä siis, voitte vaan kuvitella. Toisaalta joitain ihan hyviäkin pointteja ja melko taitavia ilmaisuja. Ja kuitenkin ennen kaikkea: onneksi en ole enää yläasteella.
Otin lähimetsien kaatamisen ja rumien omakotitalojen rakentamisen aika raskaasti. Ehkä pientä ylidramatisointia kuitenkin ilmassa…
Tässä kohdassa naurahdin jo ääneen. Aika hyvä tiivistelmä ja kirja-arvio! Edellisessä päiväkirjamerkinnässä pohdin sitä, että ko. kirja on ”ehkä tarkoitettu vähän minua vanhemmille” kun en kaikkea siitä ymmärtänyt. Ilmeisestikään, koska en kirjan luettua muista edes sen miehen nimeä. (Rehellisyyden nimissä tunnustan etten muista enää mitään kirjasta, pitäisi varmaan lukea nyttemmin uudelleen.)
Välillä en ole jaksanut kirjoittaa. Joskus on syntynyt pieniä piirroksia erilaisista aiheista, yllättävän paljon balettitanssijoita. Haaveilin joskus baletin harrastamisesta ja kävinkin kaksi vuotta tunneilla, mutta totesin olevani vähän liian vanha niihin lasten ryhmiin. Nykyään on kaikenlaisia teini- ja aikuisbaletteja, mutta ei se ehkä kuitenkaan ole minun lajini.
Tässä tämä syväluotaava analyysi päiväkirjaminästä. Olisin ottanut enemmänkin kuvia noista hauskoista ensimmäisistä päiväkirjoista, mutta niissä puhutaan niin paljon ihmisistä heidän oikeilla nimillään, että he tunnistaisivat välittömästi itsensä jos tietävät minun kirjoittavan tätä blogia (en tarkalleen tiedä ketkä tietävät). Siispä jätän ne nyt julkaisematta ja haastan kaikki kertomaan sanoin ja mahdollisuuksien mukaan myös kuvin omasta päiväkirjataustastaan joko omaan blogiinsa tai vastaukseksi tänne!
Pitkospuut 