Istutin tänään rairuohoa ja työntäessäni kädet multaan ymmärsin, että ainakin osittain tämä alakuloisuus ja muutenkin kummallinen (ja minulle vieras) olotila johtuu luonnonkaipuusta. Kun asuu ja työskentelee kantakaupungissa, huomaa pikkuhiljaa tottuneensa siihen, että ympäristö koostuu kerrostaloista, asvalttikaduista ja autoista. Etenkin talviaikaan, kun puistotkin ovat tasaisen harmaita. Kesällä on vähän helpompaa, kun puissa ja pensaissa on lehtiä – Suomessa kaupunkien keskustoissa on yllättävän paljon vihreää, kun sillä silmällä katsoo. Ei ihan kokonaan vieraannu luonnosta.
Olen kotoisin (silloin) pienestä kylästä, jossa oli tasan yksi kerrostalo ja useita pieniä kivoja metsiä joka puolella. Asuin siellä elämäni ensimmäiset 19 vuotta, kunnes muutin nykyiseen asuinpaikkaani kaupungin keskustaan. Olen tottunut kaupunkilaiselämään yllättävän hyvin, mutta silloin tällöin huomaan etten kuitenkaan ole täällä täysin kotonani. Tutkin tänään sattumalta Luonto-Liiton nettisivuja ja lasten kevätseurantajuttuja, kun heräsin taas ajattelemaan asiaa. Minusta on niin surullista että ne ”meidän lapset” päiväkodissa elävät lapsuutensa niin kaukana metsistä ja muusta ei-rakennetusta ympäristöstä. Heidän elämänsä koostuu kodista (asunto kerrostalossa), päiväkodista (kerrostalon alakerrassa, ulkoilu sisäpihan aidatulla alueella jossa liukumäki, kiipeilyteline ym.) ja lähipuistoista. Kaikki ulkoilu tapahtuu välttämättä aikuisen valvovan katseen alla, koska en minäkään uskaltaisi lasta päästää yksinään iltaisin mihinkään kaupungin keskustan puistoon leikkimään naapurin lasten kanssa. Sisäpihat ovat usein aika ankeita, meidänkään asunnon sisäpihalla ei ole mitään oleskelupaikkaa – roskakatos ja pyöräteline ainoastaan. Päiväkodit tekevät toisinaan metsäretkiä, mutta silloin pitää tietää joku paikka, minne voi esimerkiksi metrolla lähteä. Pitää siis nähdä melko paljon vaivaa, että pääsee oikeasti edes jonnekin perus-puistoa kauemmaksi. Vielä joskus olen töissä päiväkodissa ihanassa vanhassa päiväkodiksi remontoidussa omakotitalossa, jossa on iso piha ja edes suhteellisen lyhyt matka metsään! Metsän ei edes tarvitse olla mikään iso ja hieno, kunhan ei ole ihan pelkkä risukko kahden autotien välissä (tällaiseenkin olen kerran päätynyt erään päiväkodin kanssa ”metsäretkelle”).
Ehkä lääkkeenä tähän ”kevätväsymykseen”, mikä sitten onkaan, voisi olla pieni kävelyretki pois kaupungista. Reissaamme muutamastakin syystä usein Lahti-Helsinki -väliä autolla ja yleensä teemme samalla pieniä ajelureissuja pois moottoritieltä. Nämä maisemanvaihdokset eivät näköjään enää riitä, vaan pitää päästä ihan konkreettisesti hengittämään raittiimpaa ilmaa. Olen aina pitänyt maaseuduista siksi, että siellä ”näkee kauemmaksi”. Ei tule heti seuraavan talon seinä vastaan. Kuten olen monesti todennut: ei minusta ole pysyvästi kaupunkilaiseksi.
Pitkospuut 