Metsäperkele!

Kävin keskiviikkona katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin suuresti mainostetun näytelmän Metsäperkele – G. A. Serlachiuksen hirmuinen elämä. Näytelmä perustuu Teemu Keskisarjan vuoden 2010 teokseen Vihreän kullan kirous (jonka yksi seurueestamme oli lukenut ja osasi näin ollen avata taustoja vähän enemmänkin) ja sen on Kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen. Itse Serlachiuksena nähdään Pertti Sveholm.

Olen itse tällä hetkellä eri paikassa kuin ostamani käsiohjelma, joten tämä kirjoitus perustuu nettilähteisiin ja muistikuviin enemmän kuin tarkkoihin faktoihin. Suosittelen joka tapauksessa, että jos menette näytelmää katsomaan niin ostakaa ihmeessä käsiohjelma! Se on hyvä tietopaketti ylipäänsä näytelmän kontekstista ja auttaa ymmärtämään paljon (vaikka sen lukisikin jälkikäteen).

G. A. Serlachius (1830-1901) aloitti apteekkarina Tampereella ja on ehkä eniten tunnettu ”puunjalostusteollisuuden pioneerina” (Wikipedia) perustettuaan myöhemmin Mänttään puuhiomon ja niin edelleen. Näytelmästä käy hyvin ilmi, miten monen erilaisen alan yrittäjä (kirjaimellisesti) Serlachius oli ennen Mänttään päätymistään ja sen jälkeenkin. Metsäperkeleen ensimmäinen puoliaika olikin melkoista juoksua tapahtumasta toiseen, ja välillä huomasi hengästyneenä pohtivansa, että mikähän koko esityksen pointti on. Ensimmäisestä puoliajasta Heiskanen ei ollut selvästi malttanut jättää pois juuri mitään, vaikka karsittavia kohtauksia ainakin minun näkökulmastani olisi ollut ilman, että kokonaisuus olisi kärsinyt. Sinänsä esitys ei tuntunut ollenkaan liian pitkältä (2t 55min), mutta tempo oli toisinaan turhan nopea. Sen sijaan sitten toisella puoliajalla tuntui, että siellä oli oiottu mutkat suoriksi paljon kovemmalla kädellä ja jotkut kohtaukset tuntuivat hyvin irrallisilta ja tarpeettomilta. Tehdasaikaa olisi katsonut mielellään pidempäänkin. Yksittäiset huumorikohtaukset (se puhelinjuttu) olivat sinänsä ihan hauskoja, mutta selvästi sellaisia ”laitetaan nyt tähän väliin tällainen hauska juttu niin kaikki jaksavat katsoa”. Itseäni häiritsi eniten ehkä tämä kahden puoliajan epätasapaino. Toisaalta ensimmäisen osan päätähuimaava vauhti ehkä kuvaakin osuvasti Serlachiuksen silloista elämää ja niitä jatkuvia uusia ideoita.

Näytelmän loppukohtaus oli hämmentävä. Siinä ohjaaja on ottanut taiteilijanvapautensa käyttöön, sillä todellisuudessa asiat eivät menneet aivan sillä tavalla kuin tämän näytelmän päättyminen antoi ymmärtää (katsokaapa vaikka Serlachiuksen ja poikansa elinaikoja). Lopussa tuli vähän sellainen olo, että ohjaajalle on tullut kiire saada esitys päätökseen (”oho, tämä onkin näin pitkä!”). Ihmiset jäivät taputtamaan epäuskoisina näyttelijöille, jotka tulivat loppukiitoksiin. Uskon, että toisenlaisella loppuratkaisulla tai edes vähän toisentyyppisellä viimeisellä repliikillä aploditkin olisivat olleet raikuvammat. Esitys sinänsä nimittäin oli puutteistaan huolimatta oikeasti kyllä hyvä.

Metsäperkeleen parasta antia ovat ehdottomasti lavastusratkaisut. Minusta on ihanaa, että tuollaisten puitteiden kaikki mahdollisuudet hyödynnetään, muttei niin että lava tungettaisiin vain täyteen tavaraa. Tässä näytelmässä jokainen lavastuksen yksityiskohta on tarkoin harkittu ja siinä on onnistuttu. Serlachiuksen merkitystä rautatieliikenteeseen korostettiin läpi koko näytelmän lavastuksen kautta: näyttämöä kiersi eräänlainen ympyrärata, mitä pitkin kulki milloin ”rautatiekalustoa” milloin pöytiä ja muita huonekaluja. Tehdasmiljöö oli rakennettu nerokkaan yksinkertaisesti erilaisista puurakennelmista. Valoilla ja savukoneilla saadaan tosiaan ihmeitä aikaan! Kertaakaan ei tullut mitenkään epäuskottava olo vaan heti tiesi missä milloinkin ollaan. Myös puvustus oli oikein toimiva ja Sveholmin Serlachius ymmärtääkseni oli hyvin paljon aidon Serlachiuksen oloinen niin käyttäytymiseltään kuin ulkonäöltäänkin. Siispä kritiikki siitä miten hän huutaa ja kiroilee pitkin esitystä on aiheetonta – sellainen mies hän oli todellisuudessakin. Myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan erinomaisesti. Mukana on toki sellaisia selvästi huumorihahmoiksi miellettäviä sivuhahmoja, mutta kyllä niitäkin tarvitaan.

Metsäperkele kannattaa mennä katsomaan ensinnäkin ihan visuaalisista syistä. Se on upeaa katsottavaa. Toiseksi siinä kyllä oppii uutta. Itse en ole vielä koskaan käynyt Mäntän Serlachius-museossa, mihin on pitkään pitänyt mennä. Käynti sinne voisi vieläkin syventää ymmärrystä tuon ajan elämästä. (Ja sitäpaitsi Metsäperkeleen lipulla pääsee ilmaiseksi museoon!)

METSÄPERKELE – Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä

Rooleissa Pertti Sveholm, Aino Seppo, Eero Aho, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Risto Kaskilahti, Tero Koponen, Petrus Kähkönen, Tommi Rantamäki, Eero Saarinen, Ville Tiihonen, Leenamari Unho, Leena Uotila, Eija Vilpas, Tom Wentzel, Ella Niinistö / Liisa Sipilä, Alvari Stenbäck / Nuutti Konttinen, Joe Ahonen / Luka Haikonen
Muusikot Erno Tiittanen, Kasperi Sarikoski, Risto Salmi, Mauri Saarikoski

Ohjaus Kari Heiskanen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen, Milja Mensonen

(G. A. Serlachius Wikipediassa)

Mainokset

4 kommenttia artikkeliin ”Metsäperkele!

  1. Sininen Kissa sanoo:

    Olipa mielenkiintoista lukea arvosteluasi näytelmästä!

    Jotenkin sain omaan (negatiivissävyiseen) arvosteluuni jättämästäsi kommentista sen käsityksen, että olisit ollut vielä paljon positiivisempi, mutta kyllähän sinäkin näytät löytäneen teoksesta epäkohtia. Monesta asiasta olen samaa mieltä: esimerkiksi tuo loppukohtaus oli minustakin hämmentävä (vaikka en sitä omassa tekstissäni maininnutkaan). Erikoinen huomio tosiaan tuo todellisuuden muuttaminen siinä kohtaa: miksi? Pojan ja isän välisen suhteen puinti tuntui minusta muutenkin viime hetken lisäykseltä, johon ei sitten kuitenkaan kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

    Kirjoitit, että päähenkilön mesoamisen kritisointi olisi aiheetonta, koska sellainen hän oli todellisuudessakin. Silti aion sitä kritisoida. Tiedän toki, että hän oli oikeastikin varsinainen metsäperkele, mutta olisihan sen lavalla silti voinut toteuttaa hiukan toisellakin tavalla; vaikka tuoda muita hahmoja vahvemmin esille tai näyttää enemmän ja syvällisemmin sitä inhimillistä puolta. Jos hahmo on pysynyt suht samanlaisena kuin harjoitusläpiviennissä, ei hän minusta ollut millään tasolla sympatioita herättävä. En pystynyt samaistumaan häneen yhtään, enkä siksi välittänyt mistään, mitä hänelle tapahtui. En tsempannut uhkayrityksiä tai kauhistellut katastrofeja. Pinnallinen olisi kai oikea sana kuvaamaan omia tuntojani Sveholmin esittämästä Serlachiuksesta.

    Upeaa katsottavaahan näytelmä toki oli. Minulle se jäi kuitenkin kokonaisuudessaankin pinnalliseksi, vähän niin kuin erikoistehosteilla varustettu toimintaelokuva, jossa ei juoneen pääse mukaan. Eikä siinäkään sinänsä kai mitään vikaa, mutta teatterilta yleensä odotan enemmän sisältöä.

    • Susanna sanoo:

      Ehkä eromme on ainakin siinä, että minä en välttämättä odotakaan, että voisin samaistua päähenkilöön. Paitsi henkilöiden tunteet, myös ihan se konkreettinen toiminta ja verbaliikka voivat minusta tehdä hahmosta onnistuneen. Uskon, että hahmot ovat kehittyneet tässä näiden esityskertojen välissä paljonkin.

      Eri mieltä kanssasi olin myös siitä, että esitys olisi ollut jotenkin puuduttava historiakatsaus tai muuta sellaista. Tämäkin voi varmasti vaihdella esityskohtaisesti – ennen ensi-iltaa ainakin meillä harrastajateatterissa läpimenot saattavat olla hyvinkin latteita sitten niihin huippuesityksiin verrattuna. Teatterin katsomisen ja tekemisen hyvä puoli elokuviin verrattuna onkin se, ettei esitys ole samanlainen illasta toiseen, vaan se kehittyy ja elää monilta osin koko ajan. Ammattiteatterissa tietysti vähemmän kuin harrastajateatterissa, mutta kuitenkin.

      Löysin toki paljon kritisoitavaa (tosiaan joitain samoja pointteja kuin sinäkin), mutta pääasiassa kyllä pidin esityksestä. :)

      • Sininen Kissa sanoo:

        En minäkään ihan aina sitä samaistumista kaipaa; esimerkiksi komedioissa voi nauraa vaikka ihan fyysiselle kohellukselle. Jotenkin kuitenkin tällaisessa elämäkertatarinassa se olisi ollut tarpeen, jotta olisin ollut oikeasti kiinnostunut näytelmän tapahtumista.

        Näkemissämme esityksissä on varmasti ollut myös laadullista eroa runsaanlaisesti. Olettaisin, että näyttelijöiden harjoitushaparoinnit saivat ne tarinan heikkoudet korostumaan silloin, kun sen itse näin. Koko juttu latistui entisestään, kun ei saanut edes uppoutua hyvään näyttelijätyöhön (toki sinänsä hyviä näyttelijöitä, mutta näytelmästä puuttui sujuvuus).

        Tämä juttusi saa minut toivomaan, että olisin ollut siinä samassa näytöksessä kuin sinäkin. Ehkä sitten ei olisi jäänyt niin hapan jälkimaku Metsäperkeleestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s