Minulle esitettiin jokin aika sitten kysymys siitä, millaista mielestäni on hyvä varhaiskasvatus. Tarkalleen ottaen kommentti oli tällainen: ”[–] kiinnostaisi kuulla, millaista sinun mielestäsi on hyvä varhaiskasvatus. Meillä vanhemmilla kun ei aina ole valmiuksia sitä arvioida. Varhaiskasvatus näyttäytyy leikkimisenä ja laulamisena, ja helposti sen merkitystä tulee vähäteltyä tyyliin sehän on vain askartelua. Ei-ammattilaisen voi olla vaikea nähdä eroa ”vain askartelun” ja taidekasvatuksen välillä, noin esimerkiksi.” (Saara)
Tähän kysymykseen ei ole mitenkään helppo vastata tiiviisti, mutta tässä joitain ajatuksiani (ja selvyyden vuoksi siis ihan yksityishenkilönä, en edusta mitään virallisia näkemyksiä tai työnantajiani tai mitään muutakaan).
Varhaiskasvatus (sen institutionaalisessa muodossa, siis esimerkiksi päiväkodissa) on tavoitteellista ja suunnitelmallista toimintaa, jonka taustalla on esim. kehityspsykologiaan perustuva näkemys lapsesta. (Lapsinäkemykset ovat aikojen kuluessa muuttuneet ja muuttuvat yhä – kasvatus on aina arvo- ja kontekstisidonnaista toimintaa. Toisaalla kasvatusta ohjaavat yhdenlaiset arvot, toisaalla toisenlaiset. Tällä hetkellä mielestäni lapsi nähdään yleisesti aktiivisena, sosiaalisena ja kompetenttina toimijana. Puhutaan paljon osallisuudesta, eli siitä, kuinka paljon ja miten lapselle annetaan mahdollisuuksia vaikuttaa itse tekemisiinsä.)
Kun itse mietin sitä, mitä ryhmässäni milloinkin tehdään, on tärkeimpänä laaduntakaajana ajatus siitä miksi niitä asioita tehdään. Hyvää ja laadukasta varhaiskasvatusta toteutettaessa ei vain askarrella joulutonttuja siksi että on joulu, vaan taustalla täytyy olla laajempi tietoisuus siitä, mitä asioita lapset kyseisen askartelun kautta oppivat. Hienomotoriikka kehittyy, jos askarteluun liittyy esimerkiksi paperin rypistelyä tai piirtämistä. Lapsi saa toteuttaa luovuuttaan, jos kyseessä ei ole perinteinen malliaskartelu, jossa lopputuloksena on kaksikymmentä identtistä tonttua. Samalla käydään keskustelua tontuista ja joulusta, mikä mahdollistaa kulttuurihistoriasta oppimista, sekä tietysti kehitetään keskustelu- ja vuorovaikutustaitoja. Samalla voidaan keskustella väreistä, sekoittaa värejä ja vaikka mitä. Mahdollisuudet ovat rajattomat!
Varhaiskasvatusta Suomessa ohjaa valtakunnallinen Varhaiskasvatusuunnitelman perusteet (2005). Se ei (ikävä kyllä) ole sitova asiakirja vaan suositus, mutta käytännössä ainakin ylemmällä tasolla sitä ollaan halukkaita noudattamaan. Yksikkö- eli päiväkotitasolla vasu toteutuu vaihtelevasti. Päiväkotien toimintaa ohjaa siis paitsi tietysti lait ja asetukset (esim. lastensuojelulaki, lapsen oikeuksien sopimus jne.), epävirallisesti myös valtakunnallinen vasu. Valtakunnallisen vasun pohjalta kunnat ja kaupungit ovat työstäneet oman varhaiskasvatussuunnitelmansa, ja näiden kahden perusteella päiväkodeissa tehdään omat yksikkökohtaiset varhaiskasvatussuunnitelmat. Nämä muuten yleensä löytyvät päiväkotien nettisivuilta ja ovat myös vanhempien ja muiden kiinnostuneiden luettavissa. Kaikkien näiden lisäksi useissa yksiköissä tehdään vuosittain erikseen ryhmäkohtaiset vasut, eli ns. ryhmien omat toimintasuunnitelmat. Ja lopuksi – kaikkein käytännönläheisimpänä – tehdään vielä jokaiselle lapselle omat varhaiskasvatussuunnitelmat vanhempien kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta, tarkoituksena sopia yhdessä, millaisin keinoin juuri kyseistä lasta tuetaan päiväkodissa toimintakauden aikana. Tässä yhdistyvät vanhempien asiantuntemus omasta lapsestaan ja päiväkodin varhaiskasvattajien asiantuntemus kasvatuksesta ylipäänsä.
Valtakunnallisessa vasussa puhutaan lapselle ominaisista tavoista toimia: leikkimisestä, liikkumisesta, tutkimisesta sekä taiteellisesta kokemisesta ja ilmaisusta. Hyvä ja laadukas varhaiskasvatus kiteytyy mielestäni näihin neljään kohtaan. Ollaan jo pitkällä, kun päiväkodin toimintatavat noudattelevat näitä lapsen luontaisia toimintatapoja. Lisäksi vasussa määritellään erilaiset orientaatiot (vastaavat koulujen oppiaineita, mutta niitä toteutetaan ja noudatetaan eri tavoin): matemaattinen, luonnontieteellinen, historiallis-yhteiskunnallinen, esteettinen, eettinen ja uskonnollis-katsomuksellinen orientaatio. Tässä esimerkki siitä, miten vaikkapa meidän alle 3-vuotiaiden ryhmässä orientaatiot toteutuvat:
Matemaattinen orientaatio
Lasketaan lapsilukua, sormia, varpaita, palikoita, nukkeja, kaikkea! Lauletaan Viisi pientä ankkaa ja Kolme varista. Pohditaan käsitteitä kuten iso-pieni, ylhäällä-alhaalla, kuumaa-kylmää…
Luonnontieteellinen orientaatio
Ihmetellään ja tarkkaillaan luontoa ja lähiympäristöä. Havainnoidaan vuodenaikojen vaihtelua. Peruskäsitteet tulevat lapsille tutuiksi.
Historiallis-yhteiskunnallinen orientaatio
Pohditaan esimerkiksi aihetta ”mitä tein eilen” (opitaan uusia käsitteitä) tai ”kun minä olin pieni” (kolmea vuotta lähestyvät lapset jo puhuvat, että ”silloin kun minä olin vauva”) valokuvien avulla.
Esteettinen orientaatio
Havainnoidaan ja koetaan maailmaa kaikilla aisteilla!
Eettinen orientaatio
Mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä? Puututaan kiusaamiseen päiväkodin kiusaamisenehkäisysuunnitelman mukaisesti. Mikä on totta ja mikä ei (onko hirviöitä ja mörköjä oikeasti olemassa)? Sanallistetaan tunteita!
Uskonnollis-katsomuksellinen orientaatio
Uskontokasvatus on tunnustuksetonta. Lapsille tarjotaan mahdollisuus hiljentymiseen ja rauhalliseen olemiseen (esim. kirjojen lukua yksin tai aikuisen kanssa). Voidaan käydä joulu- ja pääsiäiskirkossa (vanhemmilta kysytään lukukauden alussa mielipidettä vierailujen järjestämiseen), jolloin vierailulla on myös kulttuurikasvatuksellinen merkitys.
Toiminnan monipuolisuuden ja lapsilähtöisyyden lisäksi ensiarvoisen tärkeää on lasten kohtaaminen ja aikuisten läsnäolo. Ei saisi olla niin, että aktiivisimpaan toiminta-aikaan aikuiset katoavat ”hoitamaan juoksevia asioita”, vaan silloin ollaan lasten kanssa. Arvostan aktiivista pienryhmätoimintaa, jolloin lapset tulevat oikeasti kohdatuiksi (sen sijaan, että esimerkiksi koko ryhmän lapset ovat yhtäaikaa ulkona yhden aikuisen kanssa, jolloin mahdollisuudet tukea ja rikastaa lasten leikkiä tai edes havainnoida sitä on mahdotonta). Pienryhmätoiminnalla en tarkoita sitä, että lapset istutetaan pöydän ääreen ja isketään paperit ja kynät eteen, vaan ylipäänsä pienissä ryhmissä toimimista. Se voi olla ns. vapaata leikkiä, jota aikuinen sivusta havainnoi (mutta havainnoi oikeasti, eikä tee muuta samaan aikaan!) tai jokin ohjattu tuokio – molempia tarvitaan.
Olen tehnyt eripituisia sijaisuuksia lukuisissa päiväkodeissa pk-seudulla ja nähnyt monenlaisia käytäntöjä. Suurimpana ongelmana varhaiskasvatuksen kentällä pidän sitä, että laatu vaihtelee luvattoman paljon. Riippuu ihan päiväkodista ja jopa ryhmästä, että kuinka laadukasta varhaiskasvatusta toteutetaan. Laatua ei juuri kukaan valvo. Ei ainakaan pedagogista laatua (käyttö- ja täyttöprosentteja kyllä, samoin asiakastyytyväisyyskyselyitä kyllä teetetään vanhemmille, mutta he näkevät toiminnasta vain murto-osan), toki jotkut päiväkotien johtajat ehtivät panostaa tähänkin johtamisen osa-alueeseen. Suurena ongelmana alalla pidän myös epäselvää työnjakoa: vallitseva käsitys on, että ”kaikki tekevät kaikkea”, koulutustaustaan ja ammattinimikkeeseen katsomatta. Ryhmissä on kuitenkin sekä lastentarhanopettajia (joko kasvatustieteen kandidaatteja tai sosionomeja) että lastenhoitajia (useimmiten lähihoitajia, toisinaan lastenohjaajia tai vastaavia – näistä en tiedä niin paljon). Opettajalla on virallisesti vastuu lapsiryhmän pedagogiikasta ja tämän tulisi toimia myös tiiminvetäjänä – kukaan ei vain ole ainakaan minulle vielä kertonut, että miten sellaiseen rooliin astutaan… Marjatta Kalliala kirjoittaa hyvin: ”Tasapäistävä työnjako on suuri ongelma myös alan tulevaisuutta ajatellen. Uusi työntekijä omaksuu usein ensimmäisen työpaikan toimintakulttuurin. Parhaiten koulutetut kärsivät tietysti tilanteesta eniten. Jos päiväkodissa vallitsee tasapäistävä työnjako, vastavalmistuneen kasvatustieteen kandidaatin on lähes mahdotonta vakiinnuttaa koulutukseensa perustuvia ammatillisia työkäytäntöjä osaksi ryhmän toimintatapaa. Vähemmistöasema (yksi kolmesta ryhmän aikuisesta) lisää todennäköisyyttä, että uusi työntekijä antaa periksi ja jättää käyttämättä koulutuksen tuoman osaamisen.” (Lapsuus hoidossa? -kirja, sivu 143) Muutenkin olen samaa mieltä Kallialan kanssa oikeastaan kaikesta. Muistan edelleen jollain hänen kurssillaan kuulleeni, että varhaiskasvatuksen laadun ongelmana on se, että päiväkodeissa on vapaus tehdä mitä vain tai jättää tekemättä mitään. Ja tämä pitää täysin paikkaansa. Toisaalta pidän siitä, että teoriassa voisin luoda ryhmääni täsmälleen sellaiset puitteet ja toimintatavat kuin itse näkisin parhaaksi, mutta joissain paikoissa tämä tekemisen vapaus tarkoittaa sitä, että mennään sieltä mistä aita on matalin. Olen ikäväkseni nähnyt niitäkin paikkoja, missä lapset tulevat aamulla päiväkotiin, ulkoilevat (aikuiset enintään puuttuvat fyysisiin konflikteihin), syövät, nukkuvat ja odottavat kotiinpääsyä. Varhaiskasvatus ei ole laadukasta, jos vain perustarpeet tyydytetään! Toki se on kaiken pohja, mutta se ei saa jäädä sille tasolle.
Tässä nyt joitain ensiksi mieleen tulleita ajatuksia. Saa esittää tarkentavia kysymyksiä! Kuulisin myös mielelläni muiden mielipiteitä siitä, millaista on hyvä varhaiskasvatus. :) Suosittelen myös tutustumaan tuohon mainitsemaani Marjatta Kallialan teokseen.
(Ai niin! Määräaikainen työsuhteeni muuttuu kesällä vakituiseksi! Jatkan siis samassa talossa kuin nämä kaksi edellistäkin vuotta, ryhmä tosin näyttäisi vaihtuvan – siitä lisää myöhemmin.)
Pitkospuut 
Paljon onnea vakinaistamisestasi! Uskoisin kyllä, että kaltaisiasi ajattelevia lto:ta on mukava ottaa töihin :)! Voisikohan esimiehesi tukea tiiminvetoon siirtymistä?
Kallialahan vähän minusta kritisoi noita vasuja. Vai luitko sinä samaa kirjasta? Minulla on joitakin kokemuksia vasuista, viimeisimmät äitinä. Jäin kirjoituksestasi ja esimerkeistäsi miettimään taas kerran, että toisiko konkreettisempi vasukirjoitus jotain uutta? Jos vasut on ainoa tapa saada ihmiset tekemään vastuunsa, ne jääköön, mutta mitä tapahtuisi jos niitä konkretisoitaisiin yleiskorulauseita (vai perustavoitteita?) yksilöllisemmin, tarkemmin? Esim. ”Käymme jokaisena vuodenaikana yhden lähimetsäretken, otamme valokuvan, jonka laitamme ryhmän seinälle, keräämme aarteita (laskemme ne ja mietimme värejä), joista pidämme kausinäyttelyn eteisen lähelle ja…” Tai: ”Pekka hyötyy yhteisleikin harjoittelusta, jota ohjataan seuraava kuukausi tukemalla hänen leikkiin siirtymistä Maija tai Mirja -aikuisen kanssa välipalan jälkeen…”. No nämä nyt olivat täysin Esimerkkejä, mutta saitkohan kiinni? Mitä ajattelet tästä? Että kasvatuksellinen ajatus avattaisiin niin, että sen kaikki ymmärtäisivät? Sillä kuten Kalliala totesi, värit, ulkoilu, liikunta ym.ym.kai pitäisi olla itsestään selvyys?
Kiitos hyvästä tekstistäsi!
Kiitos hyvästä kommentistasi!
Tuosta tiiminvetämisestä on ollut puhetta esimiehen kanssa ja olen koittanut saada (ja olenkin saanut) vertaistukea talon muutamalta muulta opettajalta. Paljon on vielä työtä tässä asiassa, mutta eikö tätä ammatillista kasvua ole joka tapauksessa tiedossa läpi työuran.. ;)
Tuon Kallialan kirjan lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, mutta näin pikaisella kertaamisella löysin nuo vasuaiheiset ajatukset. Kalliala kritisoi ainakin kuntatason vasuja siitä, että ne ovat melko epämääräisiä ja poikkeavat toisistaan suurestikin. Samassa yhteydessä hän kirjoittaa siitä, miten ylemmälläkin taholla varhaiskasvatus nähdään yhä edelleen lasten säilytyspaikkana – siis sosiaalipalveluna perheille, jotta molemmat vanhemmat voivat käydä töissä. Tämä on ehkä päivähoidon yksi tarkoitus, mutta sellaisenaan se ei enää vastaa nykypäivän todellisuutta. Varhaiskasvatus on lasten kasvatusta hänen varhaisvuosinaan, lapselle ominaisten toimintatapojen kautta (eli ei mitään koulumaista työskentelyä, vaan leikin kautta oppimista). Koen tekeväni työtä ensisijaisesti lasten kanssa ja heidän hyväkseen, ja vasta sitä kautta perheiden.
Kalliala kritisoi myös lapsikohtaisia vasuja, kuten sanoit. Ehkä isoin vasuihin liittyvä haaste tällä hetkellä onkin se, miten ne asiakirjat saataisiin oikeasti käytäntöön. Että ne olisivat oikeasti mukana toiminnan suunnittelussa, jotta kaikki yhdessä sovitut asiat voitaisiin toteuttaa ja vielä arvioidakin. Toistaiseksi en ole keksinyt muuta keinoa kuin olla tosiaan mahdollisimman konkreettinen vasuissa. Kirjaan ylös keskustelussa esiin nousseet asiat ja ajatukset siitä, millaisin keinoin juuri kyseistä lasta voidaan parhaiten tukea eri tilanteissa. En ole vasuja vastaan, vaan uskon voivani kohdata lapset yksilöllisemmin niiden avulla. Tässä on tosin paljon omalla vastuulla (kuten kirjoitin, päiväkodeissa on mahdollisuus tehdä tai jättää tekemättä) ja osa lukee aktiivisesti aiempia vasuja, osa ei palaa niihin koskaan. Uskon, että vasuista voi olla paljon hyötyä, jos henkilökunta niistä osaa ottaa hyödyn irti. Yhden parhaista palautteista olen saanut toisen ryhmän opettajalta – hän totesi erään meidän ryhmästämme hänen ryhmäänsä siirtyneen lapsen ”avautuneen” hänelle aivan eri tavalla sen jälkeen, kun hän oli lukenut edellisellä toimintakaudella kirjoittamani vasun ja alkanut toimia sen mukaan (kirjoitin miten olimme todenneet, että tietynlaisissa tilanteissa kannattaa tämän lapsen kanssa toimia), ja että lapsi alkoi ”mennä eteenpäin” sen jälkeen huimaa vauhtia.
Liikunnat, maalaamiset ja muut pitäisi minustakin ehdottomasti olla itsestäänselvyys! Ikävä kyllä näin ei kokemukseni mukaan aina ole…
Kiitos, tämä oli tosi hyvä kirjoitus. Itse täydennän tällä hetkellä kirjallisesti lapsi- ja perhetyön pt:n näyttöjä, jotka olen nuorisopuolella suorittanut vuosia sitten mutta nyt pyrin aikuispuolelta valmistumaan. Olen lukenut vasut sun muut niin että silmissä vilisee ja moni asia tuntuu olevan ristiriidassa oikean elämän kanssa. Esimerkiksi erilliset siirtokeskustelut kun lapsi siirtyy ryhmästä toiseen. Paljonkohan niitä oikeasti voidaan käydä? Yhdestä blogista sai sen kuvan, että lapsen edellinen vasu annettaisiin vanhemmille ja vanhemmat vievät sen mukanaan seuraavaan, jos haluavat. Tämä oli tietysti kärjistys ja esim. saman talon sisällä homma toimii varmasti lähelle sitä mitä pitäisikin, mutta tuota jäin miettimään.
Kiitos kommentistasi! Siirtokeskustelujen toimivuus riippuu ihan talosta. Meillä talon sisällä toimii hyvin, olen itse istunut vuosittain palaverissa, jossa olen sekä välittänyt tietoa lapsesta että ollut kuulemassa toisten näkemyksiä. Nyt meillä siirtyi pari lasta vuodenvaihteessa ryhmästä toiseen, ja teimme niin, että pidimme vasu-keskustelun yhdessä molempien ryhmien työntekijöiden kanssa. Minä siis osallistuin meille siirtyvän lapsen keskusteluun ja toisesta ryhmästä osallistuttiin minun pitämääni vasu-keskusteluun. Näin tieto siirtyi suoraan tulevaan ryhmään ja samalla vanhempia pystyttiin infoamaan tulevan ryhmän käytännöistä.
Meiltä on siirtynyt lapsia myös toiseen päiväkotiin, ja sieltä soitettiin ja pyydettiin istumaan yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan lapsesta. Riippuu siis ihan omasta aktiivisuudesta. Meillä tosin kirjataan lapsen vasu kaupungin yhteiseen järjestelmään (Effica), jossa on muutkin lapsen tiedot, ja tulevan ryhmän henkilökunta voi käydä sieltä aiemmat vasut lukemassa. Niitä ei meillä siis paperisina edes liikutella paikasta toiseen (ellei muuta kaupungista toiseen tai muuta vastaavaa).
Itse tosin vähän kritisoin lapsikohtaisia vasuja ja niiden hyötyä ylipäänsä. Ne tehdään lapsille vuosittain, niiden suunnitteluun käytetään aikaa, vanhempien kanssa keskusteluun käytetään aikaa ja lisäksi se vielä kirjataan erikseen koneelle. Kun lapsiryhmät ovat isoja, kuluu näihin aivan järjettömästi aikaa, joka on aina pois lasten parissa tehdystä työstä. Itse määrittelisin ennemminkin ryhmäkohtaisen vasun (ns. toimintasuunnitelma) pakolliseksi ja sitten lapsikohtaiset vasut silloin kun tarvitaan varhaiskasvatuksellisia tukitoimia tai lapsella on erityisen tuen päätös. Jossain ollaankin jo tehty linjaus, että ylös kirjataan vain aloituskeskustelu, 4-vuotiaiden hyve4-neuvolatarkastusta varten tehtävä keskustelu sekä eskareilla LEOPSit, jos ei muuhun ole aihetta. Keskustelut vanhempien kanssa saatetaan käydä vuosittain, mutta varsinaista vasua ei joka vuosi tehdä rutiininomaisesti.