Seitsemän kohdetta Suomessa

20161106_113941-2

Arvostelukappale saatu.

Kuinka moni teistä muistaa, montako Unescon maailmanperintökohteeksi määriteltyä kohdetta Suomessa on? Tai mitkä ne kohteet ovat? Voin myöntää, etten olisi luultavasti osannut luetella kaikkia seitsemää tuosta vain, vaikka kaikissa niissä olenkin vajaan kymmenen vuoden sisällä vieraillut vähintään kerran. Museoviraston julkaisema uusi teos Suomen maailmanperintökohteet – Världsarvet i Finland (2016) esittelee kaikki kohteet kattavasti erinomaisten kuvien kera.

20161106_113729-2

Olin aluksi hieman skeptinen ja kuvittelin, että kohteiden perustiedot on vain siirretty nettisivuilta kansien väliin sellaisenaan – ja mietin, että mitä iloa sellaisesta kirjasta oikeastaan onkaan. Museovirasto esittelee itsekin kohteet ytimekkäästi sivuillaan. Kirja ei kuitenkaan tuottanut pettymystä, vaan sitä uppoutui lukemaan pitkäksikin aikaa! Teos avaa kiinnostavalla tavalla sekä kohteen itsensä historiaa että sen tietä maailmanperintökohteeksi. Ja juuri tuo ajatus, ”miten tästä on tullut osa Unescon listaa”, on kiinnostava. Kirjan alussa Juhani Kostet kirjoittaa Unescon maailmanperintölistasta otsikolla Maailmanperintö  – kaikkien omaisuutta. Myös Stefan Wessman tekee hyvän katsauksen maailmanperintösopimukseen ennen ja nyt.

20161106_113812-2

Suomen maailmanperintökohteet esitellään siinä järjestyksessä, jossa ne on listalle hyväksytty. Ensimmäisenä esittelyvuorossa on itsellenikin tuttu Suomenlinna. Suomenlinnan ominaislaadun Sakari Mentu tiivistää mielestäni hyvin tässä: ”Asukkaiden tietoisuutta maailmanperintökohteen poikkeuksellisista asumisoloista pidetään yllä ja vastavuoroisesti suojellaan asukkaiden yksityisyyttä kehittämällä kulttuurimatkailun toimintatapoja.” Myös toisessa kohteessa, Vanhassa Raumassa, korostuvat samanlaiset elementit. Artikkelin kirjoittajat Jyrki Niittyvirta, Laura Puolamäki, Mervi Tammi ja Jussi Telaranta korostavat, että tämä pohjoismaisen puukaupungin malliesimerkki on edelleen ihmisten asuinkaupunkina. Usein olen törmännyt ajatukseen ja mielikuvaan siitä, että ”maailmanperintökohde” tai ”kulttuuriperintökohde” mielletään museoksi sanan negatiivisessa merkityksessä. Tiedättehän stereotypian museosta pölyisenä, pysähtyneenä ja tylsänä paikkana (stereotypia, josta museot kaikin voimin pyristelevät eroon ja ovat siinä mielestäni onnistuneetkin). Suomen maailmanperintökohteet ovat kuitenkin myös Suomenlinnan ja Vanhan Rauman kaltaisia paikkoja, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä.

20161106_113830-2

Janne Könönen esittelee kolmantena kohteena Suomen ainutlaatuisimman kirkon, Petäjäveden vanhan kirkon. Tämä on myös yksi henkilökohtaisista suosikeistani listalla. Artikkelin alussa kerrotaan itävaltalaisen taidehistorioitsija Josef Strzygowskin hehkuttaneen vierailunsa jälkeen kirkkoa Hufvudstadsbladetissa vuonna 1923. ”Strzygowski väitti nähneensä Petäjävedellä jotain samaa kuin tutkimusmatkoillaan kaukaisessa idässä ja suositteli taidehistorioitsijoille tästedes matkustamista oppimatkoillaan ennemmin Keski-Suomeen kuin Italiaan tai Kreikkaan. Petäjäveden vanha kirkko oli hänen mukaansa jopa renessanssin runsaskoristeisia kirkkoja arvokkaampi, ja vain syrjäinen sijainti oli estänyt sitä kohoamasta Rooman tai Pariisin mestariluomusten rinnalle.” Kirkkoa ehdotettiin Unescon listalle vuonna 1991, ja vuonna 1994 se sinne pääsikin.

Toinen suosikkikohteeni on neljäntenä esiteltävä Verlan teollisuusmiljöö. Olen käynyt Verlassa muutamaankin kertaan sekä tehtaan opastetulla kierroksella että ihan vain ulkoapäin ihailemassa. Jos vain suinkin joskus pääsette, niin kannattaa osallistua opastukselle – tehdas herää eloon ihan eri tavalla, kun sen historian kuulee paikan päällä. Kirjassa Eero Niinikoski kertoo, miten tehdas on välttynyt purkamiselta ja on yhä tänäkin päivänä pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Samaan asiaan viittasi opetusneuvos Veikko Talvi tehdasmuseon 10-vuotisjuhlassa: ”Jos tehtaat eivät kannata, ne lopetetaan. Jos ne taas menestyvät, niitä laajennetaan. Molemmissa tapauksissa vanhoja rakennuksia häviää ja perinnettä katoaa.” Verla on tässä suhteessa – onneksi – poikkeus.

20161106_113851-2

Viidentenä Eeva Raike kirjoittaa Sammallahdenmäestä. Kuten listan muutkin kohteet, myös nämä kiviröykkiöt ovat näkemisen arvoiset. Raiken mukaan Sammallahdenmäkeä käytettiin hautapaikkana pronssikauden alusta varhaiselle rautakaudelle saakka. Yllä olevassa kuvassa on myös esimerkki siitä, miten joidenkin artikkelin lopussa on kirjallisuusluettelo, johon perehtymällä voi kiinnostuneet saada lisätietoa. Kaikki tekstit kirjassa on sekä suomeksi että ruotsiksi. En tiedä olisiko se ollut kirjallisuusluettelon kohdalla välttämätöntä, kun kirjojen nimet ovat joka tapauksessa suomeksi, mutta ainakin se palvelee täysin molemmilla kielillä lukevia. Aluksi oli hieman totuttelemista siinä, että sivun tekstit ovat aina vierekkäisillä palstoilla sekä suomeksi että ruotsiksi – jatkoin aluksi automaattisesti suomenkielisen palstan viimeisen sanan jälkeen oikeanpuoleiselle palstalle, eli ruotsinkieliselle versiolle… Mutta tähän tottui kirjan edetessä, eikä se liiemmin häirinnyt.

Kuudes kohde poikkeaa aiemmista. Pekka Tätilä esittelee Struven ketjun, joka on siis kolmiomittauspisteiden muodostama ketju läpi Suomen. Kolmiomittauksella on aikoinaan pyritty määrittämään maapallon kokoa ja muotoa, ja se on artikkelin perusteella ilmeisesti edelleen ihan käyttökelpoinen menetelmä, vaikka satelliitit ja muut ovatkin niitä tämän päivän välineitä. En ole itse käynyt kaikilla ketjun pisteillä, mutta muutamassa niistä kyllä. Myönnän, ettei minulla ollut hajuakaan ensimmäisillä kerroilla, että mistä tässä oikein on kysymys. Artikkeli on onneksi selväsanainen ja sen luettuaan ymmärtää jo paljon enemmän! Struven ketjun pisteet Suomessa ovat Mustaviiri, Porlammi, Oravivuori, Alatornio, Aavasaksa ja Stuorrahanoaivi. Nämä olisi hauska kyllä käydä kaikki läpi!

Viimeinen, seitsemäs kohde on myöskin yksittäistä rakennusta tai kaupunginosaa laajempi, nimittäin Merenkurkun saaristo. Otsikossa käytetään kuvaavaa ja kaunista nimitystä, jääkauden ulkomuseo. Omasta mielestäni kiinnostavinta tässä oli Tiina Hautalan kuvaus yhdestä syistä, miksi saaristo on listalle päätynyt: ”Merenkurkun saaristo sai maailmanperintöstatuksen osaltaan myös siksi, että se täydentää erinomaisesti luetteloon jo aiemmin nostettua Merenkurkun ruotsinpuoleista Korkeaa rannikkoa. Ruotsalaiset kutsuvat Suomen puoleista rannikkoa myös nimellä Matala rannikko, ja nämä nimitykset kuvaavatkin hyvin alueiden yhteistä erityisyyttä. Maisemalliset erot näyttävät maankohoamisen eri tavoin. Korkealla rannikolla maankohoamisen merkit voi havaita liikuttamalla katsettaan pystysuunnassa, kun Merenkurkun saaristossa kannattaa päätä kääntää sivulta toiselle. Yhdessä alueet muodostavat maapallon merkittävimmän maankohoamisen tutkimusalueen.” Sekä tämä että Struven ketju siis ulottuvat hieman eri tavoin myös Suomen rajojen ulkopuolelle.

Lopuksi on pakko vielä hehkuttaa kirjan kuvitusta. Kansi ei ehkä ihan tee oikeutta kirjan sisällölle ja taitolle, vaikka senkin kuva on kaunis (en esimerkiksi Kirjamessuilla aluksi kiinnittänyt tähän mitään huomiota Kansallismuseon hyllyssä, vaikka tiesin tämän nimisestä kiinnostavasta kirjasta), mutta sisäsivujen kuvat ovat huikeita!

(Ja hei, blogiani seuraavia opettajia saattaisi kiinnostaa Kulttuuriperintökasvatuksen seuran Maailmanperintökohteet perusopetuksessa -verkkosivujen materiaali!)

Suomen maailmanperintökohteet. Världsarvet i Finland.
2016
Helsinki: Museovirasto
Museoviraston julkaisuja 6.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s