Ruotsin reissu 2016 – osa 3

Pitkospuut20

On matkapäiväkirjan viimeisen osan aika! (Tämäkään ei ole millään tavalla sponsoroitu postaus – kaikki on maksettu omasta pussista ja kehut ja muut kommentit ovat ihan vilpittömästi annettuja.) Reissu alkoi maanantaina 18.7. (ensimmäinen osa täällä ja toinen täällä) ja nyt ollaan perjantaissa 22.7. Heräsimme siis Linköpingissä, ja suuntasimme heti aamusta jo viime vuodelta tuttuun Gamla Linköpingiin. Alue sinänsä mainostaa aukeavansa kesällä klo 10 (se on siis koko ajan auki, mutta kaupoilla ja museoilla on tietysti aukioloajat), mutta voin kokemuksesta nyt todeta ettei sinne kannata ihan heti kymmeneltä vielä mennä. Lähempänä yhtätoista alue alkoi aktivoitua ja rakennukset avautua, ja vasta silloin paikka herää eloon.

Pitkospuut21b

Pitkospuut21

Pääsimme myös todistamaan vanhanajan pankkiryöstöä, jota yllä olevassa kuvassa selvitellään. ;) Opimme myös, että tuo alueelle rakennettu tori on kopio ihan oikeasta torista, jollainen on siis ollut oikeastikin olemassa (samanlaiset rakennukset ja liikkeet ympärillä). Aika hienoa! Kuulemma iäkkäimmät kävijät muistelevat ja nostalgisoivat – voin hyvin kuvitella.

Pitkospuut22

Mutta sitten. Parkkiaika loppui ja Gamla Linköping jäi jälleen vähän kesken (pitää siis mennä vielä joskus uudelleen). Lähdimme ajamaan suunnitelmissamme käydä parissa paikassa matkalla kohti Tukholmaa. Yhtäkkiä liikenne pysähtyi täysin E4-moottoritiellä. Siellä sitten oltiin. Seuraavaan ramppiin oli matkaa viisi (5) kilometriä. Matka sinne kesti kolme ja puoli (3,5) tuntia. Välillä liikuttiin vähän, suurimmaksi osaksi ihmiset seisoskelivat tiellä tai kävelivät (tai ajoivat…) piennarta pitkin. Kuvasta käynee ilmi myös, että oli aika kuuma. Mutta enpä ollut aiemmin kävellyt moottoritiellä, nyt on sekin koettu! Syy ruuhkaan oli onnettomuus (joka oli tosin sattunut jo puolita öin, eikä suinkaan juuri meidän kohdallamme kuten luulimme), josta mm. täällä.

Päivän suunnitelmat ja ohjelma menivät siis pieleen emmekä ehtineet minnekään minne oli tarkoitus ehtiä. Ajoimme nälkäisinä lähellä olleeseen Nyköpingiin, jossa söimme ravintolassa, jolla oli osuva nimi: Ät. 

Ajoimme sitten suoraan hotellille Tukholman Brommaan, Best Western Plus Sthlm Brommaan (jossa oli ilmainen pysäköinti <3 ). Illalla ajelimme Tukholmassa maisemia katsellen. Oli jännää istua auton kyydissä Vanhassa kaupungissa, joka on lapsuuden Ruotsin risteilyiltä niin tuttu!

Pitkospuut23

Lauantaina vietimme monta tuntia Drottningholmissa, jossa osallistuimme linnaopastuksen lisäksi Kina Slottin ja teatterin opastuksille.

Pitkospuut24Pitkospuut25

Tuossa yllä olevassa kuvassa ollaan Kina Slottin yläkerrassa huoneessa, jossa on erittäin jännä akustiikka! Oma ääni kuulostaa tosi omituiselta huoneen keskipisteessä, ja toisen ääni huonen vastakkaiselta seinältä kuuluu selvästi toiselle seinälle. Olisi hauskaa kuulla jokin akustinen konsertti tuolla!

Pitkospuut26

Päivä oli kyllä kuuma! Koko reissun oli lämmintä, ehkä keskimäärin +25 astetta, mutta tämä päivä tuntui kyllä kaikkein kuumimmalta. Jotain kertoo myös se, että Drottningholmista ostetusta suklaapatukasta tuli hetkessä Nutellaa… :D

Pitkospuut27

Kävimme myös syömässä ja kävelemässä Hagaparkenissa (ei nähty Victoriaa perheineen, harmi). Pakko vielä hehkuttaa tuota kuvan raparperijuomaa! Maistui ihan omatekoiselle raparperimehulle – ei sokerille, ei esanssille, vaan raparperille. Tykkäsin!

Ajoimmekin sitten Vaxholmin (jäätelötauko) kautta Kapellskäriin, josta illalla lähti Finnlinesin laiva kohti Naantalia. Tällä kertaa meillä oli hytti, kun oli kuitenkin yö. Hytti tosin ei ollut mikään elämys: siellä oli kylmä (puhallus kävi suoraan yläsänkyyn) ja pyyhkeitäkin vain yksi (ei edes käsipyyhettä). Mutta kyllä siellä nukkui. Seuraavana aamuna tosin väsytti, kun piti vielä Helsinkiin ajaa – kotona oli pakko nukkua päiväunet.

Kaiken kaikkiaan kyllä onnistunut reissu! Olisi sitä pidempäänkin ollut, mutta toisaalta tykkäsin siitä, miten kompakti tämänvuotinen matka oli. Ei liikaa autossa istumista, mutta kuitenkin koko ajan uusia ihania paikkoja. Ja kotiin tultua nämä aurinkoiset säät jatkuvatkin! En sinänsä ole helteen ystävä, mutta sellainen 20-25 astetta on ihan kiva. Ja koska kotona on sisällä superkuuma, on hyvä että työpaikallani lämpötila on huomattavasti alhaisempi.

Kesä jatkuu, vaikka loma loppuikin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä ollaan!

blogi1
Hei taas! Takana on ehkä blogihistoriani pisin (tahaton) kirjoitustauko, mutta hengissä ollaan. Kirjoitettavaa ei ole ollut, tai vaikka olisikin, olen kanavoinut kirjoittamiseni opiskeluhommiin ja graduun. Ja uskokaa tai älkää – gradu on valmis! Palautin sen viime viikolla, enkä malttaisi odottaa sen hyväksymistä. (edit. 12.7. / löytyy täältä!) Avaan graduprosessiani enemmän hieman myöhemmin, nyt täytyy hetki sulatella tätä. Teen parhaillaan samasta aiheesta laajahkoa esseetä toiselle kurssille, joten aihe pyörii mielessä samalla tavalla kuin aiemminkin, ja sama kirjapino on tuossa lattialla edelleenkin.

Opinnot etenevät mukavasti, taito- ja taidekasvatuksen sivuaine on yhtä tapaamista vaille valmis. Menossa on vielä tutkimusmenetelmäkurssi (ns. menetelmätarjottimelta piti valita kaksi, ja aikataulusyistä käyn niistä toisen vasta nyt – vähän hölmöä näin gradun valmistuttua, mutta aihe on kyllä kiinnostava), Oppimisen tutkimus. Kerroin varmaan aiemmin olevani siis opintovapaalla toukokuun loppuun asti. Nyt olen sopinut jatkavani opintovapaata vielä ensi vuoden kevääseen asti, sillä haluan suorittaa vielä toisenkin sivuaineen nyt kun se vielä olisi mahdollista (kun opinto-oikeutta on jäljellä, kun asun Helsingissä, kun opintovapaaseen on mahdollisuus, kun jotain kursseja vielä ylipäänsä on varaa järjestää…), minkä lisäksi opetusharjoittelu jää vielä ensi syksyyn. Suunnittelua hankaloittaa tosin se, ettei vielä kukaan tunnu tietävän, että mitä sivuaineita ensi lukuvuonna järjestetään. Ainoa saamani vastaus on ollut, että ensin järjestetään pakolliset kurssit, sitten sivuaineiden perusopinnot ja vasta sitten sivuaineiden aineopinnot, mikäli siihen on varaa. Ja minua kiinnostaisi juuri esi- ja alkuopetuksen aineopinnot. Olen kyllä kehittänyt jo varasuunnitelman, sillä myös toisen tiedekunnan Museologian perusopinnot kiinnostaisi (vaikkei suoraan omaan alaan liitykään – olin kuitenkin hallinnon harjoittelussa Lastentarhamuseolla jne.), ne luullakseni ainakin ollaan järjestämässä. Olen jopa miettinyt molempien sivuaineiden suorittamista, mikäli molemmat järjestetään… Suunnitelmia siis on!

Kovin paljon muuta tässä muutaman kuukauden aikana, mitä edellisestä blogitekstistäni on kulunut, ei ole ehtinyt tapahtua. Opiskelua ja työntekoa sen ohessa. Ja edelleen on jonkinlainen opiskeluinto päällä, vaikka luulisi senkin joskus laantuvan… :D Tämä kaikki on vaan niin mielenkiintoista! On ollut myös hauska huomata, että ns. tieteellisen tekstin kirjoittamiseenkin syntyy rutiini, kun tarpeeksi paljon kirjoittaa.

Viime aikojen kuulumisiin saa pikakatsauksen vilkaisemalla Instagramia, jota helppoutensa vuoksi päivitän useammin kuin tätä.

Oli elokuu

Juurihan kirjoitin blogiinkin, että ohhoh, on jo elokuu. Ja sinne se elokuu sitten menikin. Piti ihan alkaa puhelimen galleriaa selata, että teinkö minä jotain elokuussa? Kuvat sentään todistavat, että kyllä se elokuu täällä ihan oikeasti oli. (Sehän oli se kesäisin kuu tänä vuonna, nyt muistan!) Tässä teillekin todistusaineistoa kuvien muodossa. Ylemmässä kollaasissa todiste siitä, että aurinko paistoi ja lämmintä riitti – sellaista sopivaa lämpöä.

Elokuussa oli myös paljon tapahtumia. Taiteiden yössä tuli pyörähdettyä, kiertelimme keskustassa ja pysähdyimme kuuntelemaan milloin mitäkin esitystä. Kuvassa vasemmassa yläreunassa suosikkiduoni, keitä ikinä olivatkaan. Elokuussa jatkuivat myös Kivi-juhlien Nummisuutarit, joiden järjestämisessä olin jälleen mukana (tällä kertaa Kivi-juhlien omalla myyntipisteellä ennen esitystä ja väliajalla). Oli myös Siivouspäivä, johon siskoni kanssa osallistuin. Meillä oli pari viltillistä kirjoja ja vaatteita Hesperianpuistossa – harmi, että paikalla oli enemmän myyjiä kuin ostajia. Onneksi osa kirjoistani sai uuden kodin, euron kappalehintaan. Elokuussa satuimme Lahden satamaan samaan aikaan Tivolin kanssa. Yritin muutaman kerran saada sellaisesta ”kouralaitteesta” ihanaa Late Lammas -pehmolelua, mutta tuloksetta. Luin jostain artikkelin siitä, miten ne ”kourat” ovat ohjelmoidut ottamaan mahdollisimman löysä ote ettei sieltä voittaisi mitään, ja kyllähän sen selvästi näki. Mutta kun niin haluaisin oman Late Lampaan! <3 Tyhjin käsin piti lähteä. Nähtiin sentään ilotulitus.

Elokuussa järjestettiin myös Vain kaksi kättä -näyttely Rautatieasemalla. Tästä oli tarkoitus tehdä oma kirjoituksensa blogiin, mutta jostain syystä se jäi (olinkohan silloin juuri flunssassa, en muista). Varhaiskasvatuslakiasiaa ja hallituksen koulutussäästöasiaa on tullut seurattua aktiivisesti sosiaalisen median ja uutissivustojen kautta.

(Oho, tulipa pieni kuva!) Ja sitten – olen ollut töissä ja opiskellut. Sijaisuuksia tuntuu riittävän kiitettävästi, olen uskaltautunut Helsingin puolelta myös Espoon päiväkoteihin (niihin, minne täältä kätevästi junalla tai yhdellä bussilla pääsee). Siksi kai olen ollut flunssassakin. Edellisestä toivuin nopeasti, mutta tänään alkoi taas nenä vuotaa. Mennee taas hetki ennen kuin tottuu päiväkodeissa pyöriviin tauteihin. Opinnot alkavat pääasiassa vasta ensi viikolla, pari taito- ja taidekasvatuksen sivuaineen aloitusluentoa on ollut jo tällä viikolla. Ja sitten se gradu. Tein periaatepäätöksen, että jos en ole arkipäivänä töissä, teen kokopäiväisesti gradua. Jos en ole töissä ja luento alkaa vasta iltapäivällä, teen aamupäivän gradua. Olen nyt parina päivänä saanut sitä taas hiukan eteenpäin. Itse asiassa sen verran, että ajattelin uskaltautua ensi viikolla syksyn ensimmäiseen graduseminaariinkiin (vaikka olen ne periaatteessa jo suorittanut). Kerron, miksi olen (vasta) tässä vaiheessa ja mitkä ovat suunnitelmani. Ja että olen taas innostunut aiheestani!

Jospa syyskuun ehtisi huomata ennen kuin se on ohi. Ainakin lupaavan syksyisiä päiviä on ollut tällä viikolla. <3

Arpaonni suosi

Kävin pari viikkoa sitten (?) Meidän viikonloppu -messuilla Helsingin Messukeskuksessa (samassa oli metsämessuja ja lemmikkimessuja ja mitä kaikkea) ja osallistuin tietysti kaikenlaisiin arvontoihin. Yllätys oli suuri, kun sain yllä olevan sähköpostin! Kävin tällä viikolla noutamassa arvontavoittoni Artekin Kanto-lehti-/takkapuutelineen.
Ihastuin tuohon pahvilaatikkoon! (Vaikka kotona ensimmäinen kommentti olikin, että ”et kai sä aio tuotakin säästää”…) Laatikon teksti lupaa laatua, tosin ehkä se kuvaa myös omaa suhtautumistani kaikkeen – olen tosi huono heittämään mitään pois. Kaiken voi aina hyödyntää jotenkin, joko kotona tai töissä. Ja sitten on joka paikka täynnä ”kyllä minä tätä joskus vielä käytän” -tavaraa. Tuossa lattialla tuo laatikko edelleen on. En tiedä mihin sitä käyttäisin, mutta kun se on hieno!
En tiennyt etukäteen minkä värinen teline tulisi olemaan, mutta olen iloinen, että se oli tuo koivu. Muut vaihtoehdot ilmeisesti ovat musta ja valkoinen, mutta etenkään tuo musta ei olisi sopinut tänne ollenkaan. Koivu osui juuri oikeaan.
Lehtiteline pääsi lehtienkeräyspisteeksi (Opettaja-lehdet ovat lavastusta, en minä niitäkään raaski heittää pois – niistähän näkee vuosien päästä hienosti, millaiset asiat alalla ovat olleet pinnalla!). Tuossa on aiemmin ollut kaiken maailman paperikasseja, jotka aina repeävät alkaessaan tulvia yli kun en jaksa viedä lehtiä lehtienkeräyslaatikkoon (jollainen kuitenkin on tuolla sisäpihalla ihan muiden roskisten vieressä…), mutta nyt ne sentään pysyvät siististi pinossa. Tykkään kovasti!

Kun rakas ystävä on poissa.

Istuin eilen iltapäivällä luennolla. Sattumalta jossain vaiheessa luennon loppupuolella, ohimennen, vilkaisin puhelintani luultavasti katsoakseni kelloa. Huomasin, että oli tullut neljä puhelua ja viesti (iskältä ja siskoltani, viestissä pyydettiin soittamaan heti kun voin). Istuin paikoillani vielä hetken, ajattelin, että luentoa on enää noin vartti jäljellä ja voisin sen jälkeen sitten soittaa takaisin. Totesin kuitenkin ehkä kahden minuutin jälkeen, ettei minun ollut enää mitään järkeä siellä istua, kun en pystynyt yhtään keskittymään aiheeseen. Pakkasin hiljaa tavarani ja hiivin luentosalista ulos sydän hakaten. Aavistin heti, että kyse on vanhempieni luona eläkepäiviään viettäneestä Tipsustani, jota on viime aikoina alkanut vanhuus jo vaivata. (Mielessä kävi tosin myös isommatkin asiat, muistan huomanneeni, että äidiltä esimerkiksi ei ollut tullut yhtään puhelua ja säikähdin, että puhelu koskisikin häntä. Onneksi ei.) ”Nyt on kyllä niin, että Tipsu täytyy viedä pois”, iskä totesi puhelimessa sen, mitä ajattelinkin. Takajalat ovat jo pidempään olleet heikot (vielä syksyllä eläinlääkäri oli todennut, että ei niissä kuitenkaan mitään kipuja pitäisi olla, lihakset vain ovat ajan myötä käytännössä surkastuneet takajaloista)  mutta eilen Tipsu ei sitten juurikaan pystynyt enää kävelemään. Ratkaisu oli itsestäänselvä ja siitä oli puhuttu etukäteenkin, että yhtään ei anneta Tipsun kärsiä ja jos jaloissa on niin paljon vikaa ettei kävely onnistu tai se näyttää kivuliaalta, niin lähdetään. Asun itse toisessa kaupungissa, joten en päässyt mukaan eläinlääkäriin – en kyllä varmasti mitenkään olisi siihen henkisesti pystynytkään. Jo täällä kauempana oleminenkin tuntui niin raskaalta. Vaikka tähän oli pystynyt jo hyvin varautumaan etukäteen, niin silti tämä on ollut minulle (tai varmaan meille kaikille) yllättävänkin kova paikka. Niinhän se aina on. Eilen, 28.10.2014 klo 19:10 tuli äidiltä tekstiviesti: Tipsu on siirtynyt kissojen taivaaseen.

Tipsu ihan pentuna!

Pikkuinen mustavalkoinen kissanpentu tuli meille syksyllä 1997, kun olin 9-vuotias kolmosluokkalainen. Siitä tuli minun kissani (siskoni sai myöhemmin oman Tiikerinsä) ja nimesin sen Tipsuksi (kaikille piti aina selventää, että se on poikakissa, koska kuulemma muiden mielestä Tipsu on selvästi tyttökissan nimi). Ensi töikseen Tipsu juoksi piiloon keittiön pöydän alle ja oli muutenkin aluksi hyvin arka tapaus (ehkä siksi sovimmekin niin hyvin toisillemme). Se makasi pienessä matalareunaisessa pehmustetussa pahvilaatikossaan, eikä uskaltanut liikkua siitä minnekään. Olin pakahtua onnesta kun se leikki kaikista kissanleluistaan ihan ensimmäisenä minun virkkaamallani sinisellä narulla! Minun kissani siis selvästikin. ;) (Kolme vuotta nuorempi siskoni tosin aina salaa yritti huijata Tipsua väittämällä sille, että kissa on muka hänen! Suutuin tietysti.) Pentuvuosinaan Tipsulla oli ikävä taipumus purra kaikkia. Kavereita piti varotella, että ”se sitten saattaa purra”… Tämä onneksi loppui kissan kasvaessa. Tipsu oli sisäkissa, joka tykkäsi käydä ulkona valjaissa. Lisäksi meillä oli katettu veranta, jonne se pääsi vapaana aina kun joku vain avasi sille oven.

Tipsu oli äärimmäisen sopeutuva kissa. Se matkusti kanssamme asuntoautossa ihan tyytyväisenä (ensimmäisillä kerroilla tosin vähän pelotti – Tipsu haki turvaa mm. makaamalla kaulani päällä poikittain kun makasin itsekin auton pehmeällä penkillä), maisemia katsellen. Tipsu oli kotiintulosta aina yhtä onnellinen kuin me muutkin – kääntyessämme tutulle kotiin vievälle pienelle tielle (jota lapsena kutsuin tietysti Kotitieksi) se joka kerran valpastui, katseli tiiviisti ikkunasta ulos ja alkoi naukua kunnes tultiin kotipihaan. Pitkään Tipsu oli perheen ainoa – ensimmäinen – lemmikki, mutta 2000-luvun alussa meillä asui vuoden verran myös kultaisennoutajan pentu. Ei koiralla ja Tipsulla mitkään lämpimät välit olleet (koira olisi halunnut tutustua, mutta Tipsua ei kiinnostanut), mutta ne oppivat kyllä sietämään toisiaan. Erityisesti tänä aikana meistä tuli Tipsun kanssa vielä tiiviimpi parivaljakko, viihdyimme molemmat huoneessani ovi kiinni. ;) Tipsu nukkui vieressäni muutenkin muistikuvieni mukaan tyyliin koko lapsuuteni ajan. Meillä oli samanlainen unirytmi: aamulla ei ole mitään kiirettä sängystä ylös! Usein Tipsu jäi sinne vielä makoilemaan sen jälkeen kun olin itse raahannut itseni ylös. Milloin se nukkui jalkopäässä, milloin nukuttiin poski poskea vasten. <3

Asuntoautossa mökin pihassa. Luovien ratkaisujen kissa!

Tipsu sopeutui myös ainoan lemmikin rooliinsa tietysti hyvin sen jälkeen kun koira meiltä lähti. Ja hetken kuluttua siitä (vuoden-pari?) meille saapui sitten toinen kissanpentu, Tiikeri. Omapäinen, vähän yksinkertainen pieni riiviö. :D Näillä kissoilla oli jonkinlainen viha-rakkaussuhde, mitä nyt kahdelta poikakissalta voi odottaa. Välillä ne jahtasivat vuoronperään toinen toistaan, Tipsu joutui usein altavastaajaksi, mutta kun se hermostui, niin huitaisu ja sähähdys oli sellainen, että Tikrukin hetkeksi uskoi. Välillä taas ne nukkuivat vieretysten tassut toistensa lomassa. Pari kertaa olimme lomamatkalla ilman kissoja niin, että joku kävi niitä meillä kotona ruokkimassa ja viihdyttämässä. Näiden reissujen aikana kissat selvästi lähentyivät ja tukeutuivat toisiinsa, sillä aina kotiin tultuamme ne kiehnäsivät toisiaan vasten, pesivät toistensa turkkeja onnellisina ja makoilivat sohvalla vierekkäin.

Tipsu ja Tiikeri

Tipsu oli tosi terve koko 17-vuotisen ikänsä. Jossain vaiheessa se vietiin eläinlääkäriin syömisongelmien vuoksi ja se palasi takaisin monta hammasta köyhempänä – pitkälle edennyt hammaskivi haittasi ruuan pureskelua liikaa. Seuraavan kerran se vietiinkin eläinlääkäriin tänä syksynä ja nyt sitten eilen viimeisen kerran.

Tipsu olkapäilläni noin vuonna 2005 tai 2006.

Muutin kotoa pois 19-vuotiaana. Mietin silloin, että muistaakohan Tipsu enää minua kun silloin tällöin kävin kotona… Turha pelko. Se tervehti aina naukaisulla ja puski jalkojani (kun vieraiden ihmisten tullessa ovesta se juoksi ensimmäisenä piiloon), kiehnäsi ympärilläni ja nukkui taas vieressäni. Sittemmin siskonikin muutti pois kotoa ja parisen vuotta sitten vanhemmat muuttivat kissojen kanssa nykyiseen asuntoonsa. Tipsu sopeutui tähänkin muutokseen nopeasti ja otti paikan omakseen, vaikka vanhuus olikin jo alkanut vaivata takajalkojen heikentymisen muodossa. Silti se yhä edelleen jaksoi välillä innostua leikkimään riehakkaastikin. Ja aina vieraillessani siellä se tuli tervehtimään ja edelleen nukkui vieressäni. Viimeisen kerran kävin Tipsun luona 12.10. Silloin se käyttäytyi eri tavalla kuin ennen. Tullessani ovesta se jäikin katsomaan epäluuloisesti eikä heti uskaltanutkaan tulla puskemaan ja haistelemaan. Hymähdin jotain uusista silmälaseistani ja kissojen dementiasta, mutta ehkä se oli jo merkki siitä, että kissan ikä ja jaksaminen alkoi tulla vastaan. Kyllä sitten oltuani itse aloitteellinen me taas oltiin se tuttu parivaljakko ja Tipsulle tuli se sille ominainen ”hyvän olon ilme”. Tipsun kuonosta näki jo pennusta asti, että onko sillä tosi hyvä ja ihana olla (kuono muuttui suipommaksi, pieni aavistus siitä on tuossa ylläolevassa kuvassa) vai onko se suuttunut ja vihainen (kuono meni ”lyttyyn”).

Viimeinen ottamani kuva Tipsusta 12.10.2014

Viimeinen ottamani kuva Tipsusta 12.10.2014

Tipsu oli kyllä ainutlaatuinen kissa. Otin äärimmäisen suurena kehuna, kun kuulin kerran kuinka eräs tuttava kommentoi inhonneensa aina kissoja, ”mutta sitten tutustuin Tipsuun”. Niinpä! Onhan tässä paljon sellaista ihmisten tekemää tulkintaa ja eläimen inhimillistämistä, mutta sellainen Tipsu oli! Kyllä seitsemässätoista vuodessa aika hyvin oppii tuntemaan niin ihmisen kuin eläimenkin. Onneksi Tipsu sai elää hyvän, pitkän elämän.

Hyvästi, ystävä. Ikävä on kova. <3

Sumuisena sunnuntaina

Astuin tänään ulos ensimmäistä kertaa koko viikonloppuna. Eilisen päivän makasin sohvalla ja luin, katsoin televisiota ja neuloin. Join teetä. Ja nyt näyttäisi siltä, että flunssakin on jo menossa parempaan suuntaan. Kannatti levätä.

Ulkona oli ihana usvainen sää. Jostain kumman syystä sää tuntui jotenkin nostalgiselta, en keksinyt miksi.