Kesäteatteriarvonta!

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on käynnissä kiehtova kesäteatteriaiheinen arvonta, missä palkintona on kahden hengen liput kesän 2013 Kivi-juhlille katsomaan Veijo Meren tekstiin pohjautuvaa näytelmää Aleksis Kivi. Kuten joskus on käynyt ehkä ilmi, toimin itsekin Kivi-juhlien taustajoukoissa ja aiemmin olen ollut näyttämölläkin pienissä rooleissa. Siksi nyt vinkkinä kaikille, että kannattaa osallistua arvontaan ja jos ei tällä kertaa tärppää niin lippuja saa vielä hankittua! Kaikki tarpeellinen lisätieto löytyy osoitteesta www.kivijuhlat.fi.

Ja se huippuarvonta löytyy osoitteesta http://suketus.blogspot.fi/2013/04/kesateatteri-arvonta.html. Onnea osallistujille ja tervetuloa Kivi-juhlille! :)

Metsäperkele!

Kävin keskiviikkona katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin suuresti mainostetun näytelmän Metsäperkele – G. A. Serlachiuksen hirmuinen elämä. Näytelmä perustuu Teemu Keskisarjan vuoden 2010 teokseen Vihreän kullan kirous (jonka yksi seurueestamme oli lukenut ja osasi näin ollen avata taustoja vähän enemmänkin) ja sen on Kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen. Itse Serlachiuksena nähdään Pertti Sveholm.

Olen itse tällä hetkellä eri paikassa kuin ostamani käsiohjelma, joten tämä kirjoitus perustuu nettilähteisiin ja muistikuviin enemmän kuin tarkkoihin faktoihin. Suosittelen joka tapauksessa, että jos menette näytelmää katsomaan niin ostakaa ihmeessä käsiohjelma! Se on hyvä tietopaketti ylipäänsä näytelmän kontekstista ja auttaa ymmärtämään paljon (vaikka sen lukisikin jälkikäteen).

G. A. Serlachius (1830-1901) aloitti apteekkarina Tampereella ja on ehkä eniten tunnettu ”puunjalostusteollisuuden pioneerina” (Wikipedia) perustettuaan myöhemmin Mänttään puuhiomon ja niin edelleen. Näytelmästä käy hyvin ilmi, miten monen erilaisen alan yrittäjä (kirjaimellisesti) Serlachius oli ennen Mänttään päätymistään ja sen jälkeenkin. Metsäperkeleen ensimmäinen puoliaika olikin melkoista juoksua tapahtumasta toiseen, ja välillä huomasi hengästyneenä pohtivansa, että mikähän koko esityksen pointti on. Ensimmäisestä puoliajasta Heiskanen ei ollut selvästi malttanut jättää pois juuri mitään, vaikka karsittavia kohtauksia ainakin minun näkökulmastani olisi ollut ilman, että kokonaisuus olisi kärsinyt. Sinänsä esitys ei tuntunut ollenkaan liian pitkältä (2t 55min), mutta tempo oli toisinaan turhan nopea. Sen sijaan sitten toisella puoliajalla tuntui, että siellä oli oiottu mutkat suoriksi paljon kovemmalla kädellä ja jotkut kohtaukset tuntuivat hyvin irrallisilta ja tarpeettomilta. Tehdasaikaa olisi katsonut mielellään pidempäänkin. Yksittäiset huumorikohtaukset (se puhelinjuttu) olivat sinänsä ihan hauskoja, mutta selvästi sellaisia ”laitetaan nyt tähän väliin tällainen hauska juttu niin kaikki jaksavat katsoa”. Itseäni häiritsi eniten ehkä tämä kahden puoliajan epätasapaino. Toisaalta ensimmäisen osan päätähuimaava vauhti ehkä kuvaakin osuvasti Serlachiuksen silloista elämää ja niitä jatkuvia uusia ideoita.

Näytelmän loppukohtaus oli hämmentävä. Siinä ohjaaja on ottanut taiteilijanvapautensa käyttöön, sillä todellisuudessa asiat eivät menneet aivan sillä tavalla kuin tämän näytelmän päättyminen antoi ymmärtää (katsokaapa vaikka Serlachiuksen ja poikansa elinaikoja). Lopussa tuli vähän sellainen olo, että ohjaajalle on tullut kiire saada esitys päätökseen (”oho, tämä onkin näin pitkä!”). Ihmiset jäivät taputtamaan epäuskoisina näyttelijöille, jotka tulivat loppukiitoksiin. Uskon, että toisenlaisella loppuratkaisulla tai edes vähän toisentyyppisellä viimeisellä repliikillä aploditkin olisivat olleet raikuvammat. Esitys sinänsä nimittäin oli puutteistaan huolimatta oikeasti kyllä hyvä.

Metsäperkeleen parasta antia ovat ehdottomasti lavastusratkaisut. Minusta on ihanaa, että tuollaisten puitteiden kaikki mahdollisuudet hyödynnetään, muttei niin että lava tungettaisiin vain täyteen tavaraa. Tässä näytelmässä jokainen lavastuksen yksityiskohta on tarkoin harkittu ja siinä on onnistuttu. Serlachiuksen merkitystä rautatieliikenteeseen korostettiin läpi koko näytelmän lavastuksen kautta: näyttämöä kiersi eräänlainen ympyrärata, mitä pitkin kulki milloin ”rautatiekalustoa” milloin pöytiä ja muita huonekaluja. Tehdasmiljöö oli rakennettu nerokkaan yksinkertaisesti erilaisista puurakennelmista. Valoilla ja savukoneilla saadaan tosiaan ihmeitä aikaan! Kertaakaan ei tullut mitenkään epäuskottava olo vaan heti tiesi missä milloinkin ollaan. Myös puvustus oli oikein toimiva ja Sveholmin Serlachius ymmärtääkseni oli hyvin paljon aidon Serlachiuksen oloinen niin käyttäytymiseltään kuin ulkonäöltäänkin. Siispä kritiikki siitä miten hän huutaa ja kiroilee pitkin esitystä on aiheetonta – sellainen mies hän oli todellisuudessakin. Myös muut näyttelijät onnistuvat rooleissaan erinomaisesti. Mukana on toki sellaisia selvästi huumorihahmoiksi miellettäviä sivuhahmoja, mutta kyllä niitäkin tarvitaan.

Metsäperkele kannattaa mennä katsomaan ensinnäkin ihan visuaalisista syistä. Se on upeaa katsottavaa. Toiseksi siinä kyllä oppii uutta. Itse en ole vielä koskaan käynyt Mäntän Serlachius-museossa, mihin on pitkään pitänyt mennä. Käynti sinne voisi vieläkin syventää ymmärrystä tuon ajan elämästä. (Ja sitäpaitsi Metsäperkeleen lipulla pääsee ilmaiseksi museoon!)

METSÄPERKELE – Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä

Rooleissa Pertti Sveholm, Aino Seppo, Eero Aho, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde, Kirsi Karlenius, Risto Kaskilahti, Tero Koponen, Petrus Kähkönen, Tommi Rantamäki, Eero Saarinen, Ville Tiihonen, Leenamari Unho, Leena Uotila, Eija Vilpas, Tom Wentzel, Ella Niinistö / Liisa Sipilä, Alvari Stenbäck / Nuutti Konttinen, Joe Ahonen / Luka Haikonen
Muusikot Erno Tiittanen, Kasperi Sarikoski, Risto Salmi, Mauri Saarikoski

Ohjaus Kari Heiskanen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen, Milja Mensonen

(G. A. Serlachius Wikipediassa)

Guldet blev till sand

Sain keskiviikkona puhelun, että työporukalla (ja muiden tämän alueen päivähoidon työntekijöiden kanssa) olivat helmikuussa hankkineet liput Svenska Teaternin torstain esitykseen Kristina från Duvemåla, mutta joitain peruutuksia oli tullut. Olin tottakai kiinnostunut ja sanoin heti lähteväni mielelläni mukaan. Ja onneksi lähdin! Kyseessä on siis tämä Abba-miesten, Benny Anderssonin (musiikki) ja Björn Ulvaeuksen (teksti) sekä ohjaaja Lars Rudolfssonin (ohjaus ja käsikirjoitus) taidonnäyte Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-kirjasarjaan perustuen. Kristina från Duvemåla kertoo smoolantilaisista ihmisistä, jotka päättivät muuttaa Amerikkaan. Näytelmässä suuri paino on Kristinan ja Karl-Oskarin rakkaustarinalla, mutta muitakin teemoja nähdään: Kristinan ja Ulrikan ystävyys, maastamuutto, koti-ikävä, usko ja sen horjuminen ja niin edelleen. Minä pidin näytelmästä aivan valtavasti! En oikeastaan tiedä, mikä näkemäni musikaali olisi ollut tätä parempi. Siitäkin huolimatta, että istumapaikkani oli erittäin huono (toisen parven reunassa, pienessä loosissa taaimmaisessa penkissä) ja ehkä noin 1/3 lavasta jäi kokonaan näkemättä ja sen minkä näin, näin kahden ihmisen päiden välistä (jotka kurkottelivat hekin välillä puolelta toiselle nähdäkseen jotain). Tämä olisikin ihana nähdä ”kunnolla”, olisin valmis vaikka heti katsomaan esityksen uudelleen. Rakastin musiikkia, lavastusta, puvustusta, Maria Ylipäätä – kaikkea! Esitys kesti väliaikoineen noin 3 tuntia 40 minuuttia, eikä se tuntunut ollenkaan pitkältä.  Suosikkikappaleeni oli ehdottomasti toisen näytöksen Du måste finnas, missä Kristina kyseenalaistaa Jumalan olemassaolon, ja minkä Maria Ylipää tulkitsi niin älyttömän hienosti, että kylmät väreet menivät pitkin kehoa koko kappaleen ajan. Toinen mieleen jäänyt kappale oli kevyempi Tänk att män som han kan finnas, minkä haluaisin kyllä löytää jostain juuri näiden esiintyjien esittämänä (Youtubesta löytyy Ruotsin versio). Myös otsikon Guldet blev till sand oli ihana. Ja paitsi musiikki, niin se lavastus… sitä ei voi kyllä sanoin kuvailla, se täytyy kokea! Se laiva, veturi, viljapellon kasvu… Sopivan yksinkertaista, mutta silti aivan huipputasoa! Olen siis taustaltani täysin suomenkielinen, ruotsia osaan sen verran kuin yläasteella ja lukiossa opetettiin (yo-kirjoituksista Eximia) sekä yhden yliopistokurssin verran, mutta pysyin aika hyvin kärryillä. Lipputiskiltä olisi saanut tekstityslaitteita, mitä niitä käyttäneet kyllä kehuivat (joskin ne välillä tilttasivat), mutta lähinnä niitä kaipasin joissain lauluissa, joissa juoni kulki eteenpäin, mutta kaikesta ei saanut selvää. Päälinjat olivat kuitenkin koko ajan selviä ja muutenkin ymmärsin kyllä kaiken ainakin suurinpiirtein.

Mutta siis – Kristina från Duvemåla on ihastuttava ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, käykää ihmeessä jos sinne vielä onnistutte liput saamaan!

(Tämän merkinnän kuvat Svenska Teaternin käsiohjelmasta, joka muuten sivumennen sanoen on sekin hintansa arvoinen!)

Eteläisessä Hämeessä

En ole ehtinyt parin viime viikon aikana miettiäkään blogiin kirjoittamista tai oikeastaan juuri mitään muutakaan. Aloitin työt ja noin viikon kuluttua sain ensimmäisen flunssani. Siitä olen vasta paranemassa, kaikeksi onneksi se on kyllä menossa hyvää vauhtia ohi. Maanantaista alkaen olen suoraan töistä ajanut Nurmijärven Palojoelle, jossa meillä on ollut Seitsemän veljeksen harjoitukset. Ensi-ilta oli eilen ja esityksiä on vielä muutama jäljellä. Siellä on mennyt myöhään ja takaisin Helsingissä olen ollut vasta joskus kello 23-24 välillä. Ja seuraavana aamuna taas töihin (aikaisin, sillä olen joutunut harjoitusten takia vaihtamaan työvuorojani). Kaikki muu on jäänyt, edes tiskata en ole ehtinyt. Yritä tässä sitten samalla ottaa rauhallisesti ja parannella oloa… Mutta ei se mitään – harjoituksissa ja esityksissä on ollut sen verran mukavaa ja niissä maisemissa oleminen rentouttaa jo itsessään, että vähiin jääneistä yöunista huolimatta en koe itseäni niin väsyneeksi kuin etukäteen odotin.

Olen siis toiminut Seitsemässä veljeksessä kuiskaajana. Olen istunut joka ikisissä harjoituksissa (myös viime kesänä, silloin myös esityksissä) milloin etupenkissä istuen, milloin näyttelijöiden perässä kulkien ja katsonut, että he osaavat repliikkinsä (mieluiten omansa ja vielä jotenkin oikeassa järjestyksessä). Vielä eilisessä ensi-illassa olin kuiskaajana ensimmäisessä penkkirivissä, mutta lopuissa esityksissä minua ei enää tarvita. Voin vihdoin sanoa, että työni tältä osin on tehty. Tänään istuin ensimmäistä kertaa katsomossa ilman käsikirjoitusta, plaria, ja keskityin vain katsomaan esitystä. On aivan eri asia katsoa pääasiassa tekstiä ja välillä vilkuilla näyttämölle kuin katsoa etäältä itse esitystä. Ja uskokaa tai älkää, olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hieno esityksemme oikeastaan onkaan! Luulisi, että sen olisi oivaltanut jo aikaisemmin, kun on ”nähnyt” esityksiä ja harjoituksia vaikka kuinka monta, mutta ei. Nyt sen vasta kunnolla tajusi. Muutenkin esitys on hioutunut pikku hiljaa ja minusta se on koko ajan parempi ja parempi. Loppukiitosten aikana taputin ehkä lujempaa kuin kukaan muu – tunsin suurta ylpeyttä koko porukasta ja siitä, että me olemme yhdessä saaneet aikaan tällaisen produktion. On käsittämätöntä, että ihmiset vapaa-ajallaan, vapaaehtoisesti ja talkoomeiningillä kokoaa (toki ammattiohjaajan suuresta ansiosta) noin upean kokonaisuuden. Näyttelijät ovat harrastajanäyttelijöitä, mutta sitä ei kyllä uskoisi. Jokainen heistä tekee niin upean suorituksen, etten sitäkään voi lakata hämmästelemästä. Jokainen rooli on jollain tavalla kehittynyt viime kesästä, vaikkei siinä välissä harjoiteltukaan juuri ollenkaan.

Tietysti esityksessä on ongelmakohtansa, tässä se on ehkä – ainakin kuulemani palautteen perusteella – esityksen pituus, joka on jotain kolmen ja neljän tunnin väliltä väliaikoineen. En tiedä olenko jotenkin kummallinen tapaus muiden katsojien joukossa, mutta ainakaan tämän päivän esityksessä en kertaakaan huokaillut mielessäni, että loppuisikohan tämä kohta. Tietysti minä tiedän tarkalleen mitä kohtauksia on vielä jäljellä ja kauanko ne suunnilleen kestävät, mutta kyllä minä olin vain niin haltioissani sen koko ajan, että olisin varmaan istunut siinä vielä kauemminkin jos esitys olisi jatkunut. Täytyy toki muistaa, etten voi olla millään tavalla objektiivinen tässä ”arvostelussani”. Jollain tavalla olen kuitenkin yhä sellaisessa mielentilassa, mitä kuvaa parhaiten Laurin repliikki näytelmän loppupuolelta, veljesten ihastellessa ihanaa Jukolaansa: ”Minäkin nyt jotain lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on perin masentanut kieleni entisen vikkelyyden.

Tarkoitukseni on kirjoittaa vielä alkaneista työasioista ja sellaisesta, mutta palataan asiaan esitystemme jälkeen – aiemmin en yksinkertaisesti ehdi. Viime hetken lippuja esityksiin saa vielä, joten olette kaikki lämpimästi tervetulleita! Kivi-juhlilla kesä jatkuu vielä. :)

Jäljellä olevat esitykset:
lauantai 18.8. klo 15:00
sunnuntai 19.8. klo 15:00
keskiviikko 22.8. klo 18:00

Liput NetTicketistä: http://www.netticket.fi/information_plays.php?info_id=1325&osCsid=v9bc0qeuojsg3uvq8j4hnviu65

Hinnat: Peruslippu 25 €, eläkeläiset 23 €, yli 7v lapset ja opiskelijat 17 €, alle 7 v lapset ilmaiseksi.

Käy katsomassa sekä tämänhetkisiä että viime kesän tunnelmia Kivi-juhlien blogista: http://kivijuhlat.blogspot.com/

Lisätiedot: http://www.kivi-juhlat.fi
Seitsemän veljestä Facebookissa: https://www.facebook.com/events/305066049510918/