Postilokero 347

20170110_201919-2

Juhlan kunniaksi valitsin yöpaidaksi Pikku Kakkosen t-paidan.

Onnea 40-vuotiaalle Pikku Kakkoselle! Huomenna keskiviikkona 11.1.2017 klo 14:30 lauletaan kaikkialla yhteen ääneen onnittelulaulu, eli tietysti kaikille tuttu postilaulu. Päivä huipentuu illalla klo 19 esitettävään dokumenttiin, joka on kyllä aivan pakko katsoa.

Pikku Kakkonen on myös minulle erittäin tärkeä ja rakas ohjelma, jota katson toisinaan vieläkin (sen voi kätevästi verhota siihen, että lastentarhanopettajana pitää olla kärryillä siitä, mitä lapset katsovat ja mistä he puhuvat – tosiasiassa katsoisin ohjelmaa varmasti joka tapauksessa). Siihen liittyy monenlaisia muistoja koko lapsuusajalta.

Jokainen on varmaankin joskus lapsena pelännyt jotain ohjelmaa. Minulle tällainen pelottava ohjelma oli Rölli. En muista sinänsä mitään suoraan Rölliin liittyviä pelon aiheita, mutta muistan kyllä miten juoksin heti nurkan taakse keittiöön, jos juontaja ilmoitti, että seuraavaksi katsotaankin Rölli. Muistan myös erään yksittäisen automatkan, kun autossa kuunneltiin c-kasetilta (kasetti oli nimeltään Bestis) lastenlauluja, ja yhtäkkiä sieltä alkoikin Röllin tunnari. Se piti sammuttaa saman tien, en muista aloinko itkeä vai muuten vain kovaan ääneen vaatia, että se kelataan. Muistan myös yhden reissun, jolloin makoilin asuntoauton takaosassa olevalla sängyllä, ja aloin jostain syystä ajatella, että mitä jos sängyn alla olisikin Rölli. Jonkun piti kai kurkistaa ja varmistaa, ettei siellä todella ollut mitään. Jossain vaiheessa pääsin sitten yli tästä ja myöhemmin Röllistä tuli yksi suosikkilastenohjelmistani. Oivalsin sen nerokkaan kielenkäytön erityisesti lauluissa, ja visuaalisesti metsä oli todella inspiroiva tausta tarinoille. Näistä uudemmista animaatioelokuvista en niin perusta, kyllä siellä pitää olla Allu Tuppurainen hyppimässä Röllinä metsässä ihan oikeasti!

Pelottaviin ohjelmiin liittyy tietysti myös se kuuluisa Varokaa heikkoa jäätä -varoitus. Se oli samaan aikaan niin kiehtova ja jännä, että myös vähän ahdistava. Muistan sen tunteen, kun tiesi mitä sille jäihin putoavalle hahmolle kohta tapahtuu, mutta asialle ei voinut tehdä mitään! Jostain kumman syystä ahdistavinta videopätkässä oli kuitenkin matalalla äänellä lausuttu: ”Varokaa heikkoa jäätä, hmmm-mm.” Luulen, että musiikit ovat ne, jotka tuosta koko varoitusvideosta tekevät pelottavan. Ja olen sitä mieltä, että tuossa pelottavuuden kanssa ollaan myös onnistuttu – en minä ainakaan ole koskaan lähtenyt jäälle kävelemään ennen kuin olen varma siitä, että se kestää! Ja jos joutuisin itse pelastustilanteeseen, en juoksisi suin päin vaan ryömisin ja kierisin varovasti lähemmäksi. Onhan niitä uutisia välillä, että joku on tästä oppinut ja saanut pelastettua jonkun jäihin pudonneen.

Ajattelin hetki sitten kirjoittavani myös omituisesta ”pelostani” tai ahdistuksestani liittyen television ”Hetkinen” -ilmoituksiin. Siis siihen, että ruutuun ilmestyy sana ”hetkinen” jonkun taustamusiikin kanssa, kun lähetyksessä on jotain vikaa. Se on vaan aina tuntunut ahdistavalta, siinä on jotain sellaista epätietoisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. No, katsoin äsken Varokaa heikkoa jäätä -varoituksen uudelleen pitkästä aikaa, ja siinähän ilmestyy siihen pikkutelkkariin myös Hetkinen! Mielenkiintoista! Tästäkö ”traumani” johtuu?

20170110_201902-2

Pelle Hermanni oli sen sijaan suosikkini ihan alusta lähtien. Tai siis minun katsomishistoriani alusta, eli ihan 80-luvun lopusta alkaen. Pikkusiskoni kanssa odotettiin, että milloin se Pelle Hermanni kuulee juuri meidän vastauksemme, ja että osoittaako se joskus suoraan juuri meitä! Samalla tavalla sitä lopussa heitettävää unihiekkaa piti aina joko paeta tai pyydystää käsien väliin. Itse asiassa Pikku Kakkonen on ollut aika osallistava ohjelma jo kauan ennen kuin käsitettä alettiin käyttää siinä muodossa kuin sitä tänä päivänä käytetään! Aikaansa edellä.

Mitään postia en muista koskaan lähettäneeni tuohon postiosoitteeseen, jonka osaa ulkoa vaikka unissaan. Tätä vähän ihmettelen, sillä se olisi jotain, jota todennäköisesti minä kyllä tekisin. Voi tietenkin olla etten vain muista asiaa.

Ja onhan näitä kaikenlaisia suosikkiohjelmia etenkin sieltä 90-luvun puolelta. Kolme Ässää (hassusti päätä heiluttavat Sakke, Salla ja Saastamoinen) löytyi sattumalta dvd:nä ja pitihän se ostaa. Ti-Ti Nalle on ollut ikisuosikki, mutta se on tutumpi vinyylilevynä, c-kasettina ja cd-levynä, vaikka myös tv:stä sitä katselin. Kaikenlaiset seikkailuohjelmat, joissa oli vähän Ti-Ti Nallen tyyliin joitain lapsia mukana seikkailemassa, olivat hauskoja. Niistä sai aina hyviä ideoita omiin leikkeihin! Nalle Luppakorvaa rakastin. Sen tunnari on kaikessa alakuloisuudessaan niin suloinen, ja koko nalle niin sympaattinen. Tykkäsin myöhemmin myös esimerkiksi Jonttu-fantista ja hänen ystävistään (Youtubesta löytyi englanninkielinen tunnari), näyttää aika ysäriltä tämän päivän näkökulmasta. :D

Sitten on ohjelma, josta en tiedä mitään. Siitä on jäänyt mieleeni ainoastaan, että kyse on sirkusaiheisesta animaatiosta, jossa kuva jotenkin jännästi liikkuu tasaisesti sivusuunnassa, ”menee eteenpäin”… Kuva oli värikäs, ehkä mahdollisesti vähän pastellisävyinenkin. Ainakin joku voimamies siinä oli. En tiedä, onko muistikuvani vain jostain ohjelman tunnarista vai itse ohjelmasta. Muistaako joku teistä tällaista ohjelmaa?

20170110_201702-2

Eli keskiviikkona 11.1.2017 klo 19:00 TV2:
Postilokero 347 – Pikku Kakkosen tarina

ONNEA PIKKU KAKKONEN!

Leppävaaran mailla

Ostin itselleni kevät-kesällä (”valmistujaislahjaksi”) Metsoloiden kaikki tuotantokaudet yhdessä 8 dvd:n boksissa. Tänään katsoin viimeisen, 41. jakson. Metsolat on kyllä ehdottomasti yksi parhaista kotimaisista tv-sarjoista, mitä on tehty! Niin todentuntuinen, ajanmukainen, koskettava ja rehellinen.

Metsolat on YLE TV 2:n 41-osainen sarjanäytelmä Metsolan perheestä, tavallisista ihmisistä, joiden elämää seurataan juhannuksesta 1987 jouluun 1996. Siihen aikaan, kun tässä maassa vielä uskallettiin yrittää ja oli uskoa tulevaisuuteen.

Metsoloiden tarina on läpileikkaus 1990-luvun suomalaisesta todellisuudesta. Sarjan keskeisenä tapahtumapaikkana on perheen kotitila Leppävaara ja Hoikan kunta, jossakin Kainuussa. Juuret ovat Kainuussa ja perhesiteitä lujittavat yhteiset ilot ja surut, saavutukset ja vastoinkäymiset.

Metsolat-sarjan ensiesitys veti parhaimmillaan ruutujen ääreen jopa pari miljoonaa katsojaa. Sarja on palkittu Twelviksellä, Invalidi-liiton Kunniakämmenellä sekä Pro Maaseutu -palkinnolla.” (DVD:n takakansiteksti)

Valmistumisvuosi 1993-1996
Ohjaus: Carl Mesterton
Käsikirjoitus: Anna-Lisa & Carl Mesterton, Curt Ulfstedt, Miisa Linden

Juniorikokkeja

Nelosella on alkanut uudenlainen versio tutusta kokkiohjelmasta – tällä kerralla kilpailijoina ovat lapset. Katselin jonkin verran jonkun muun maan vastaavaa versiota ja pidin kyllä siitä. Nyt samaan aikaan kohistaan suunnitteilla olevista lasten kauneuskilpailuista ja huomasin, että nettikeskusteluissa nämä kaksi ohjelmaa rinnastetaan jatkuvasti toisiinsa. Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tämä kokkiohjelma on hieno, kun taas olen erittäin vahvasti noita kauneuskilpailuja vastaan.

Lasten kauneuskilpailuissa ongelmana on se, että lapset asetetaan järjestykseen sellaisten ominaisuuksien ja asioiden mukaan, joille he eivät oikeastaan kukaan voi mitään – siis ulkonäkökriteerein. Jatkuvasti kuullaan, miten yhä nuoremmilla tytöillä on ulkonäkökomplekseja, jotka johtavat esimerkiksi syömishäiriöihin ja itsetunto-ongelmiin. Kauneuskilpailut eivät varmasti auta asiaa. En ymmärrä aikuistenkaan missikisoja (reality-malliohjelmissa on sentään pointtina tietynlaisten kuvien aikaansaaminen ja asiat, joissa voi jollain tavalla kehittyä), saati sitten pienten lasten. ”Haluan luoda tervehenkisen tapahtuman, jossa tytöt pääsevät päiväksi leikkimään prinsessaa”, Niittyviita toteaa. Minun mielestäni tervehenkinen prinsessatapahtuma on sellainen, mitä leikitään kotona tai kylässä ystävien kanssa ilman arvostelua ja tuomitsemista. Ja huomatkaa nyt, että kun lapsi leikkii prinsessaa, ei hän todennäköisesti leiki vain olevansa paikan kaunein vaan leikki on paljon monipuolisempi: prinsessaleikkeihin kuuluvat prinssit, linnat, taikahevoset, kuninkaat ja kuningattaret, voitettavat lohikäärmeet, prinsessakutsut ja vaikka mitä. Näin ollen missikisoja muistuttavat aikuisten järjestämät ”päivä prinsessana -tapahtumat” ovat täysin hakoteillä. Tämä on aikuisten lähtökohdista rakennettu tapahtuma ja kilpailu – siinä ei oikeasti ole lasten kanssa mitään tekemistä.

Sitten tämä Junior Masterchef. Siitä on nyt tullut ulos kaksi jaksoa, jotka katsoin netin kautta. Ohjelma vaikuttaa asialliselta ja lasten näkökulmasta tehdyltä. Toki formaattiin kuuluu, että kilpailijoita putoaa yksi toisensa jälkeen pois, mutta tätä ei tehdä mitenkään tylysti. Kaikkia kehutaan jatkuvasti, pienet mokat keittiössä käännetään positiiviseksi (”hienosti sä tsemppasit ja keksit tosi nerokkaasti käyttää sitten sen ainesosan sijasta tätä toista, tosi onnistunut annos”) ja kotiinlähtijät saavat mukaansa huikeita palkintoja. Kahden jakson perusteella tämä jää lasten mieliin ehdottomasti positiivisena kokemuksena ja kaikki he tuntuivat olevan innoissaan ja onnellisia siitä, että ovat päässeet 12 parhaan joukkoon. Erona kauneuskilpailuihin on myös se, että ruuanlaitossa voi koko ajan kehittyä. Toisin kuin ulkonäkö, joka on jokaisella sellainen kuin on, ruuanlaittotaitoja voi tietoisesti harjoitella ja harjoitus tässä asiassa tekee mestarin. Uskon myös, että ohjelmasarja innostaa muitakin lapsia ja nuoria ruuanlaittoon – niin huikeita annoksia nämä lapset osaavat tehdä! Olen myös iloinen heidän vanhemmistaan, jotka ovat antaneet lastensa kokata, ovat käyneet heidän kanssaan ravintoloissa ja opettaneet tervettä ruokakulttuuria. Suosittelen vilkaisemaan tätä ohjelmaa, ne lapset ovat aivan ihania ja heidän toimintaansa MasterChef-keittiössä katsoo paljon mieluummin kuin aikuisten vastaavaa: toisessa jaksossa lapset auttoivat oma-aloitteisesti toinen toisiaan, vaikka pohjimmiltaan kyseessä onkin kilpailu! Tämä kertoo mielestäni aika paljon.