Jaetaan joulumuistoja!

1

Jouluun liittyy paljon perinteitä ja muistoja. Olen lapsesta asti rakastanut joulusta puhumista: olemme siskoni kanssa käyneet vuodesta toiseen läpi jouluaaton perinteet (kuusi koristellaan aamulla, lastenohjelmat ovat pakollisia, joulupuuro pitää olla ja niin edelleen), olen myös päiväkirjoihin kirjoittanut ylös paljonkin jouluun liittyviä asioita. Siksi on ollut hauskaa tutustua Sukuseikkailu-kirjan lisämateriaaleihin, joulukysymyksiin! (Kirjasta lisää mm. täällä.) Niitä voisi käyttää joulukalenterin muodossa (vinkki ensi vuodelle!), tai ne voi leikata irti ja vaikka laminoidakin, ja käyttää vaikka pelikortteina. Näitä voisi käyttää yhtä hyvin esimerkiksi esiopetusryhmissä, koululuokissa, työpaikoilla kuin perheen ja suvun joulun vieton ohjelmanumeronakin. Kysymykset voi ladata klikkaamalla tästä! (Samalta sivulta voi ladata myös muuta toimivaa materiaalia, kannattaa tutustua!)

2

Mitä tuohon yllä olevaan kysymykseen tulee, olen ihastunut hyasintteihin. En ole erityisemmin joulukukkaihminen siinä mielessä, että en ole varmaankaan koskaan itse ostanut mitään kukkia jouluna. Joskus olen jostain saanut joulutähden, mutta muuten omiin jouluperinteisiini eivät kukat ole sen kummemmin kuuluneet. Jostain syystä päädyin kuitenkin muutama päivä sitten ostamaan tuollaisen yhden yksittäisen hyasintin, joka nyt ikkunalaudallani kasvaa. Yllätyin, miten vahvasti nostalginen tuoksu tuossa hyasintissa kuitenkin on! Yhtäkkiä mieleen tuli joulut 1990-luvun alussa ja luulen muistavani jopa sen, missä kohdassa olohuonetta niitä silloin oli. Muistelenkin nähneeni niitä ehkä vuonna 1991 kuvatussa kotivideossammekin, voin toki muistaa väärinkin.

3

Läheiseen puistoon ilmestyi perinteinen joulukuusimyynti, ja kävelin tarkoituksella ohi, jos jossain lähistöllä olisi edes pienen pieni kuusen oksa… Ja olihan siellä, tuollainen ihan pikkuinen. Mutta se tuoksuu ihanasti joulukuuselta!

Millaisia tuoksuja teidän jouluunne liittyy?

Mainokset

Päivä kuvina

20161021_091207-2

Ajattelin pitkästä aikaa tehdä perinteisen postauksen siitä, miltä satunnaisesti valittu päiväni näyttää kuvien muodossa. Päiväksi valikoitui viime perjantai, 21.10.2016.

Aloitin poikkeuksellisesti työpäiväni kotona etätöinä, sillä nykyinen työni jossain määrin sallii sen (en siis työskentele nyt opintovapaani aikana päiväkodissä). Suunnittelin siis eräitä nettisivuja oman koneeni ääressä kalenterin, työpuhelimen ja kahvikupillisen kanssa. Olen tosiaan ottanut aiemmista vuosista poiketen käyttööni Ylioppilaskunnan kalenterin, sillä se on tarpeeksi pieni kulkeakseen laukussani päivittäin kaikkialle. Otin alunperin käyttööni PS-kustannuksen Lastentarhanopettajan kalenterin, mutta se oli niin massiivinen ja painava ettei se edes mahtunut laukkuuni. Toinen poikkeus kuvassa on tuo kahvi – normaalisti juon kahvini maidon kanssa, mutta se oli päässyt loppumaan, joten piti tyytyä pelkkään mustaan kahviin. Kyllä sekin menetteli.

20161021_105340-2

Syy etätyöaamuuni oli se, että museologian luento oli korvattu itsenäisellä käynnillä Kansallismuseossa. Museo aukesi vasta klo 11, ja olisi ollut hölmöä mennä ensin töihin ja palata hetken kuluttua takaisin melko lähelle kotia, ja sieltä taas takaisin töihin, ja iltapäivällä taas kotiin. Niinpä suuntasin kirpeässä syyssäässä (mikä sana!) kohti Kansallismuseota.

20161021_112748-2

Ja tosiaan – kävin Kansallismuseossa viimeksi ihan vähän aikaa sitten (lue kirjoitukseni täältä). Niinpä tämä oli lähinnä näyttelyn läpikävely. Otin joitain kuvia muistoksi, sillä kuka tietää miltä museossa remontin jälkeen näyttää – tuskin ainakaan samalta!

20161021_115620-2
20161021_115716-2
20161021_120115-2

Museossa kiertämisen jälkeen hyppäsin ratikkaan ja Rautatieasemalta metroon. Kävin matkalla nopeasti kaupasta ostamassa lounaaksi salaattia. Lopulta saavuin töihin, ja työpäivä meni pitkälti tietokoneen ääressä ja erästä tapahtumaa valmistellessa.

20161021_121106-2

20161021_144320-2

Työpäivän jälkeen olin sopinut tapaavani hyvän ystäväni Itäkeskuksessa. Kävimme syömässä ihan ok -annokset ravintola Momentossa (tai joku sellainen se oli?). Kiersimme muutamassa kaupassa ja löysin itselleni Clas Ohlsonilta pienen paristokäyttöisen led-valosarjan, jollaista olin jo jonkin aikaa suunnitellut kotiin työpöytäni yläpuolelle.

20161021_193007-2

Jälkiruoaksi vielä vohvelit!

Lopulta olin kotona yhdeksän aikoihin.

20161021_205448-2

Illalla tuli vielä sähköpostia Kohti joulua -blogista: sain sen henkilön yhteystiedot, jonka Salaisena jouluystävänä toimin ja jolle siis lähetän pari jouluista pakettia ohjeiden mukaan. Jännittävää! :)

20161021_213519-2

Kotiin tultuani vielä virittelin ostamani valosarjan, tosin tämä on vasta väliaikaisviritys – tarkoituksena olisi, että valot kulkisivat suoremmin pysty- ja vaakasuunnassa. Nyt ei vain ollut mitään kiinnityssysteemeitä vielä. Mutta kivat nuo ovat!

Loppuillan istuskelinkin koneella, kunnes menin nukkumaan. Toiminnantäyteinen päivä! Nyt sen sijaan siirryn lämmittämään glögiä…

Tuottavatko esineesi sinulle iloa?

screenshot_2016-10-01-13-22-25

Moni saattaa jo otsikosta arvata, että kyse on huippusuositusta Marie Kondon KonMari-siivousmenetelmästä ja siitä kertovasta kirjasta. Olin itsekin kuullut tästä hehkutusta jo pitkään, ja harvassa ovat ne blogit, joissa ei tähän ainakin ohimennen viitata. Tänään Helsingin Sanomia tabletilta lukiessani huomasin, että HS-sovelluksen viikon kirjana onkin tämä samainen teos (sovelluksesta saa kuukauden lukuoikeuden ilmaiseksi johonkin joka viikko vaihtuvaan e-kirjaan, mikäli Hesarin tilaukseen vain tällainen nettilukuoikeus kuuluu)! Latasin sen heti, ja – pakko tunnustaa – luin sen yhdeltä istumalta parissa tunnissa. Hieman hymyilytti siinä kohdassa, jossa Kondo kuvailee, kuinka ihmiset alkavat tehdä jotain sijaistoimintaa, kuten siivousta, esimerkiksi vältellessään tenttiinlukua. Tuolla se tenttikirja nimittäin odottelisi laukussa (jonka sisällön konmarittajat tietysti olisivat tyhjentäneet heti omille paikoilleen)…

screenshot_2016-10-01-16-30-15

Sanottakoon ihan ensiksi, että kirja ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu. Alkuperäisteos on käännetty ensin japanista englantiin ja vasta siitä suomeksi, joten en osaa sanoa kuinka paljon tästä kritiikistä tulisi osoittaa suoraan kirjailijalle ja kuinka paljon on menetetty käännösvaiheessa. Teksti ei ole kovin soljuvaa, vaan paikoitellen jopa töksähtelevää. Kirjassa on myös ärsyttävyyteen asti toistoa. Itseäni (ja arvosteluja lukiessani ilmeisesti myös monia muita) ärsytti tekstin mainoshenkisyys, ”tv-shop-tyyli”, kuten joku osuvasti ilmaisi. Siistin kodin lisäksi saat kaupan päälle kuulkaa vaikka mitä, elämä muuttuu ja laihdutkin vielä. Tällainen diskurssi tuntuu olevan aika tyypillistä tällaiselle self help -tyyliselle kirjallisuudelle, joten annettakoon anteeksi.

KonMarissa ideana on siis tietyn kaavan kautta käydä läpi kaikki kotona olevat kaapit ja tavarat aina vaatteista papereihin. Ensin käydään läpi vaatteet, sitten kirjat, paperit, sekalaiset tavarat ja lopuksi ne tunne-esineet, joiden karsiminen on vaikeinta. Joka ikinen esine otetaan yksitellen käsittelyyn (kirjaimellisesti, kaikkea pitää tunnustella ja tuntea) ja pohditaan, tuottaako juuri se sinulle iloa. Jos kehosi ilmaisee välittömästi, että kyllä tuottaa, se säästetään. Jos epäröit tai toteat ettet pidä esineestä, se ”heitetään pois”. Tästä kierrätysnäkökulmasta keskustellaan lähes kaikkien kirjasta kertovien kirjoitusten ja arvostelujen kommenttiosioissa, sillä suomennoksessa ainakaan (ja ilmeisesti englanninkielisessäkään versiossa) ei kerrota, mitä niille esineille konkreettisesti sitten tehdään. Jos poisheitettävää tulee monta kymmentä 45 litran jätesäkillistä, kuten lähes luvataan tulevan, niin ei niitä kai ihan suin päin kaatopaikalle ainakaan viskata. Japanissa on ymmärtääkseni hyvinkin kehittynyt kierrätysjärjestelmä, en tiedä onko kirjasta vain kulttuurierojen vuoksi jätetty tuo osuus pois, vai mistä tämä johtuu. Itseäni ainakin jäi lukiessani häiritsemään juuri tuo huoleton poisheittäminen. Kondo kirjoittaa ihan suoraan, että mikäli sitten jälkikäteen tulee sellainen olo, että olisikin tarvinnut jotain pois heittämäänsä tavaraa, kuten kirjaa tai paitaa, niin sitten voi käydä ostamassa uuden. Ei kuulosta kovin kestävältä toimintatavalta pidemmän päälle.

Tavaroiden karsimisen jälkeen tärkeä asia oli myös se, että kaikilla tavaroilla on omat paikkansa. Tämä kuulostaa järkevältä ja itselläni ainakin on tässä(kin) asiassa vielä tekemistä. Kuitenkin tuntui, että Kondo vie tämänkin vähän liian pitkälle – kotiin tullessaan kiitellään ensin kotia ja ihan oikeasti puhutaan sille, sitten levitellään laukun sisältö lattialle ja lajitellaan kaikki oikeille paikoille ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan Kondo vaikuttaa kyllä vähän neuroottiselta siisteyden ja järjestämisintonsa kanssa. Minusta kotona täytyy näkyä elämisen jäljet, pieni kaaos saa kodin tuntumaan kodilta. Se, että huoneessa on tyhjää ja väljää, saa tilan tuntumaan vain kolkolta. En toki menisi sinne toiseenkaan ääripäähän, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

En ole tällä hetkellä kotona, joten en voi samantien kokeilla tekniikkaa. Kritiikistäni huolimatta aion käydä (taas) vaatekaappini kunnolla läpi, sillä tiedän siellä olevan taas vaikka mitä pois heitettävää. En silti tiedä, voinko ihan puhtaasti soveltaa tätä jättimäiseen kirjakokoelmaani. Silloin tällöin olen löytänyt sieltä jonkun kirjan myytäväksi, mutta en minä niistä raaski luopua. Enkä tiedä miksi pitäisikään. Kyllä kotona pitää olla kirjahyllyt ja niissä kirjoja! Paperit sen sijaan kaipaavat läpikäymistä, sitäkin olin suunnitellut jo ennen tämän kirjan lukemista. Olen luonteeltani tavaroiden keräilija ja minulle on äärimmäisen vaikeaa heittää yhtään mitään pois. Siis yhtään mitään. Kaikkea ”voisi joskus hyödyntää vaikka siinä-ja-siinä”. Kai tässä on myös jotain lastentarhanopettajalle tyypillistä, kun päiväkodeissa voi hyvin hyödyntää kaikenlaista vaikka askartelussa tai leikkivälineinä. Poisheittäminen on vaikeaa myös jotenkin tunnetasolla, ja kiinnyn esineisiin helposti. Siksi ehkä vierastin myös Kondon käyttämää esineiden elollistamista (niitä kiitellään hyvin tehdystä työstä ja vaikka mitä), sillä minulle se tekisi niistä luopumisen vielä mahdottomammaksi. En sentään ole vielä niin pitkälle mennyt, että kävisin niiden kanssa keskusteluja… Mutta tämäkin menee kulttuurierojen piikkiin, animismi lienee enemmän voimissaan japanilaisessa kulttuurissa kuin täällä.

Tässäkin asiassa pätee sama ajatus kuin niin monen muunkin asian kohdalla (kuten vaikkapa varhaiskasvatuksessa): ääripäiden sijaan kannattaa etsiä itselle sopiva kultainen keskitie. Mitään menetelmää ei kannata ottaa käyttöön ihan sellaisenaan puhtaasti, vaan etsiä sieltä kulloiseenkin tilanteeseen sopiva sovellus.

Joitain aiheeseen liittyviä kirjoituksia:

– Kirjasieppo-blogi: KonMari tekee siivouksesta uskonnon (erittäin hyvin sanottu!)
– ET-lehti: Mira Ahjoniemi hurahti japanilaiseen siivousmenetelmään: ”KonMari auttoi pääsemään yli ikäkriisistä (joillekin tämä silti toimii motivaattorina elämänmuutokseen!)
– Keskisuomalainen: Psykologian asiantuntija tyrmää KonMari-siivouskuumeen: ”Huippujen työhuoneet useammin sotkuisia kuin siistejä (se luova kaaos!)
Marie Claire -lehti: I Tried the KonMari (AKA the Act of Tidying Up) And I Hated It (hyvä kirjoitus!)

Oletteko te lukeneet tämän teoksen ja/tai kokeilleet metodia käytännössä?

Väliaikainen työpiste


No, työpiste kuulosti hienolta – en minä mitään töitä ole tehnyt. Suoraan sanottuna olen katsonut koko päivän Youtube-videoita… mutta kesälomalla voi! Siirsin koneeni ikkunalaudalle (normaalisti se on tuossa oikealla puolella olevalla pöydällä), huomattavasti mukavampi ja inspiroivampi paikka. Harmi vain ettei lainkaan ergonominen. Tuoli on ihan liian matala ja koska ikkunalaudan alla on patteri, ei jalkojakaan saa ”pöydän alle”. Olisipa sellainen satulatuoli mitä töissä on! Ne on ihania, hyvä ryhti ja istuma-asento tulee luonnostaan. (Mutta koska olen katsellut videoita koko päivän, ei ole tarvinnut edes ylettää näppäimistölle ennen kuin nyt!) Ja kyllä, näppäimistöstäni puuttuu f-kirjain.


Olen myös puhallellut saippuakuplia. <3 Sanoinko jo, että sain sellaisen lahjaksi eräältä perheeltä?

Ja ei, en uita sitruunamelissaa valkoviinissä. En tiennyt eilen mihin laittaisin tuon kaupasta ostetun sitruunamelissapuskan, jotta se säilyisi hyvänä mahdollisimman pitkään, joten laitoin sen vettä täynnä olevaan viinilasiin. Ja se sopi siihen täydellisesti! On sitäpaitsi aika hieno, näyttää ihan harkitulta sisustuselementiltä.

Sunnuntai-ilta

Tällaista meillä kahden aikuisen taloudessa on sunnuntai-iltaisin. No ei aina, mutta tänäänpä oli. Poikaystävän äiti muuttaa ja vanhoja tavaroita pitää tietysti käydä läpi ja heittää osa pois ja pelastaa loput (päiväkotikin on saanut jo joitain kivoja leluja, mutta parhaat tietysti säästetään). Minullakin on omia vanhoja leluja vielä vaikka kuinka vanhempieni luona laatikoissa, ei niitä raaski pois heittää.

Tietääkö kukaan millä nimellä tällainen lelusarja kulki? Siihen kuuluu mm. maatila, pikaruokaravintola, lentokenttä ja rakennustyömaa sekä autotien palasia, mitkä saa yhdistettyä toisiinsa. Lisäksi tietysti erilaisia autoja ja kaikenlaisia ukkeleita ja eläimiä. Mitään pakkausta näille ei ole enää olemassa, mutta pienistäkin osista näyttäisi suuri osa olevan vielä tallella.

Eihän näitä voi minnekään pois heittää. <3

Vanhojen päiväkirjojen lukemisesta

Selailin vanhoja päiväkirjojani ollessani vanhempieni luona yötä (missä päiväkirjoja säilytän). Pakko myöntää, että jonkinlaista itseironiaa ja itselleen nauramisen taitoa se vaatii, kun lukee jotain kamalimpia ihastumisvuodatuksia tai muita tunteenpurkauksia… Lapsuusajan kirjoitukset ovat kevyempää luettavaa, mutta sitten ala-asteen lopusta eteenpäin alkaa olla aika tuskallista. Sellaista ettei kenellekään kehtaa näyttää. Toisaalta itse muistaa kaikki ne tapahtumat ja kirjoitusajankohdan tunteet ja tavallaan ymmärtää sitä minää, joka asioista kirjoittaa. On jännää huomata, miten on kasvanut. (Kirjoitin päiväkirja-aiheisen blogitekstin vanhaan blogiini.)

Kuvissa ensimmäinen päiväkirjani. Aloitin päiväkirjan pitämisen tokaluokkalaisena, siis noin 8-vuotiaana vuonna 1996. Nyt on laskujeni mukaan menossa kolmastoista päiväkirja, mutta kirjoittaminen on harventunut huomattavasti. On varmasti useampi kuukausi siitä kun viimeksi jotain kirjoitin. Silloinkin sitä perinteistä ”enpä ole aikoihin kirjoittanut, no, viime aikoina minulle on tapahtunut mm. näin” -tekstiä. Jos aktiivisemmin kirjoittaisi, voisi teksti olla vähän syvällisempääkin, mutta kaikki tekstit syntyvät nykyään tietokoneella. En kuitenkaan halua luopua päiväkirjatraditiosta.

Esimerkki alkuaikojen kirjoituksista. Päivän tapahtumat näyttäytyvät jotenkin samanarvoisina, ”luin sarjakuvaa, söin leipää ja pallosalama poltti osan saunarakennusta”, vaikkeivät ne tietenkään sitä olleet. Vai mitä sanotte seuraavasta merkinnästä syyskuulta: ”Mä luin Melukylän lapset kirjan. Musta tuntuu että kohta sataa lunta. Mä odotan ihan HIRVEESTI joulua.” Tämän kirjoituksen aikana kirjoitin sekä kaunolla, tekstauskirjaimilla että isoilla kirjaimilla. Virkkeitä on kuitenkin kokonaista kolme kappaletta.

Tärkeitä merkintöjä löytyy lisää, esimerkiksi vuodelta 1998. Päivän kirjoitus kokonaisuudessaan: ”Mun huoneen sänky siirrettiin pöydän paikalle.” Toisaalta tämä oli kyllä iso juttu, ns. järjestyksen vaihtaminen omassa huoneessa oli hauskaa!

Yläasteella käytin päiväkirjaa näköjään satunnaisesti saksankokeeseen harjoitteluun. Yläasteaikaisia kirjoituksia on kummallista lukea, sillä ne vaihtelevat sisällöiltään ja tyyliltään hyvin paljon. Niistä näkee läpi sen, mitä kirjaa olen lukenut samanaikaisesti. Etenkin, jos olen lukenut Montgomerya tai Alcottia. Melko melodramaattista tekstiä siis, voitte vaan kuvitella. Toisaalta joitain ihan hyviäkin pointteja ja melko taitavia ilmaisuja. Ja kuitenkin ennen kaikkea: onneksi en ole enää yläasteella.

Otin lähimetsien kaatamisen ja rumien omakotitalojen rakentamisen aika raskaasti. Ehkä pientä ylidramatisointia kuitenkin ilmassa…

Tässä kohdassa naurahdin jo ääneen. Aika hyvä tiivistelmä ja kirja-arvio! Edellisessä päiväkirjamerkinnässä pohdin sitä, että ko. kirja on ”ehkä tarkoitettu vähän minua vanhemmille” kun en kaikkea siitä ymmärtänyt. Ilmeisestikään, koska en kirjan luettua muista edes sen miehen nimeä. (Rehellisyyden nimissä tunnustan etten muista enää mitään kirjasta, pitäisi varmaan lukea nyttemmin uudelleen.)

Välillä en ole jaksanut kirjoittaa. Joskus on syntynyt pieniä piirroksia erilaisista aiheista, yllättävän paljon balettitanssijoita. Haaveilin joskus baletin harrastamisesta ja kävinkin kaksi vuotta tunneilla, mutta totesin olevani vähän liian vanha niihin lasten ryhmiin. Nykyään on kaikenlaisia teini- ja aikuisbaletteja, mutta ei se ehkä kuitenkaan ole minun lajini.

Tässä tämä syväluotaava analyysi päiväkirjaminästä. Olisin ottanut enemmänkin kuvia noista hauskoista ensimmäisistä päiväkirjoista, mutta niissä puhutaan niin paljon ihmisistä heidän oikeilla nimillään, että he tunnistaisivat välittömästi itsensä jos tietävät minun kirjoittavan tätä blogia (en tarkalleen tiedä ketkä tietävät). Siispä jätän ne nyt julkaisematta ja haastan kaikki kertomaan sanoin ja mahdollisuuksien mukaan myös kuvin omasta päiväkirjataustastaan joko omaan blogiinsa tai vastaukseksi tänne!

 

Joulun jälkeen

Joulun jälkeen minulle tulee aina sellainen olo, että pitää mahdollisimman pian piilottaa joulukoristeet ja muut kaappiin seuraavaa vuotta varten. Joulun odotus on hauskaa ja ennen joulua voi tunnelmoida vaikka kuinka, mutta heti joulun jälkeen – suunnilleen joulupäivän jälkeen – tarvitsen tilaa. Punainen väri, jouluvalot, joulukoristeiden ”tunkkaisuus” ja muu sellainen tulee korvista ulos. Ikkunalauta näyttää miellyttävältä vähän tyhjempänä, mummilta saatu kynttilä hivelee silmää joulukynttelikköä paremmin. Töissä eräältä perheeltä saamani sydän-helmikoriste on ihana ja sopii ikkunakoristeeksi juhlasta riippumatta. Se saa siis jäädä siihen koko talveksi (keväämmällä poistanen siitä väliaikaisesti tuon keskellä roikkuvan kuusen).

Jouluruokia syön seuraavan kerran vasta ensi jouluna. Pöytäliina saa nyt hetken olla vielä punainen, mutta pian vaihdan sen mielelläni toiseen. Valoisampaan.